Tauko matkailussa

Mä oon nyt ollut Frankfurtissa kahdeksan viikkoa putkeen reissaamatta minnekään. Se on pisin yhtäjaksoinen reissuton aika elokuun 2009 jälkeen kun tänne muutin. Noiden tän vuotisten sähläysten ja viime vuotisten peruttujen lentojen jälkeen on ihan kiva pitää vähän taukoa. Viime viikolla oli esim. Lufthansalla lakko päällä. Mä oon niin onnellinen ettei mulla ollu parille viime viikolle mitään lentoja varattuna. En jaksa enää tota ikuista säätämästä ja vääntöä ja suunnitelmien muuttumista ja palvelulinjoilla jonottamista. Oonkohan mä vihdoin tullut vanhaksi?

En mä kyllä matkustamista varmaan osaa kokonaan lopettaa, mutta en aio enää joka viikko sännätä pää kolmantena jalkana jonnekin päin Eurooppaa. Tosin mulla on alkuvuodesta vielä monta matkatarinaa kerrtomatta, joten ei tää bloginpito tähän ihan kokonaan lopu. Tai ehkä tästä tulee kissablogi! Mullahan on viidettä viikkoa kämppis, kissa nimeltä Paul. Ei mun tartte enää mihinkään lähteä kun kotona odottaa sellainen ihana halauksista ja rapsuttelusta tykkäävä kavapallo.

Istanbulin katukissoja katolla. Tuolta jostain on se Paulkin otettu talteen. Kuva: media.mmn.com

Paul on kotoisin Istanbulista. Se on pelastettu siellä kadulta reilu vuosi sitten ja tuotu Saksaan paremman elämän toivossa. Paulilla on turkkilainen passi. Paul adoptoitiin jo kertaalleen, mutta se edellinen perhe ei voinutkaan pitää sitä. Paul on melkein sokea. Jos se olisi löydetty aiemmin, olisi sen silmät voitu laittaa kuntoon, mutta nyt sille ei enää voi tehdä mitään. Kyllä se jotain näkee, mutta sille sopii paremmin rauhallinen koti, jossa ei ole meluavia lapsia tai muita eläimiä. Ulkokissana Paulia ei voi myöskään pitää. Ei Paulista kyllä huomaa, että näkökyky on hieman rajoittunut. Hyvin se osaa hyökkäillä haukkaamaan mun peiton alla liikkuvia varpaita ja muutenkin löytää joka paikkaan törmäilemättä seiniin. Välillä musta tuntuu että se katsoo mua silmiin. Ja Paul rakastaa rapsuttelua ja mun sylissä hengailua. Minnepä mun kannattaa kotoota enää lähteä kun on tollanen kultapallero siellä aina odottamassa!

Ja sähläily senkun jatkuu

Mä ajattelin, ja sanoinkin kollegalleni viime viikolla ääneen, kirjotettuani viimeisen blogitekstin, että aika paljon mulla on ollut noita läheltä piti -tilanteita, mutta koskaan en olekaan vielä omasta syystäni myöhästynyt lennolta, että kyllä varmaan sekin vielä joskus tapahtuu. Enpä olis arvannut että heti samana viikonloppuna...

Menin viime viikonloppuna taas Suomeen veljentytön syntymäpäiville. Ainoa vaan että koko juhlat jouduttiin perumaan koska veljelläni on keuhkokuume. Menin siis jo lähtökohtaisesti "turhaan" Suomeen ja olisin jättänyt reissun väliin jos liput olisi olleet sellaisia että ne vois muuttaa. Äitiä on toki aina kiva käydä katsomassa, mutta kun olin ollut Suomessa juuri kaksi viikkoa aiemmin, niin ei pelkästään sen takia nyt olisi heti taas uudestaan tarttenut mennä. Äiti oli kuitenkin ostanut mulle synttärilahjaksi lennot, joten päätin silti mennä. Ja koska en itse ollut maksanut lennoista mitään, ajattelin että on ihan ok käyttää 69 euroa siihen että korotan matkustusluokan bisnekseen. Menomatka meni siis tosi hyvin, mikäs siellä on bisnesluokassa lennellessä.

Suomi tarjosi parastaan lauantai-iltana.

Ongelmaksi muodostui paluulento. Lensin pitkästä aikaa Finnairilla ja se lähtee tuntia aiemmin kuin Lufthansan paluulento Helsingistä. Molemmat lähtee mun mielestä liian aikaisin, ja sen yhden ylimääräisen tunnin takia valitsenkin usein Lufthansan. Mut toimitettiin lentokentälle tosi hyvissä ajoin, tunti ja 40 minuuttia ennen lennon lähtöä. Ajattelin että on hyvin aikaa käydä ostoksilla, juomassa kahvit ja lukea kirjaa. Kun pääsin läpi turvatarkastuksesta, en edes katsonut ruuduilta että mikä mun lähtöportti on, kun siihen oli vielä niin paljon aikaa, eikä puhelimen Finnair- appissakaan näkynyt vielä lähtöporttia. Ostosten jälkeen menin kahvilaan istumaan; nautiskelin latteani ja luin kirjaa odotellessani ajan kulumista. Jossain vaiheessa Finnair appiin ilmestyi portin numero, mutta siinä luki että gate closed. Aattelin, että portti on suljettu vielä ENNEN kuin boardaus alkaa.

Sitten katsoin kelloa, se oli 17:15. Katsoin myös rannekelloa. Sekin oli 17:15. Katsoin uudestaan kännykän kelloa. Se oli edelleen 17:15. Mitä halvattua! Finnairin lento lähtee 16:55. Mä en kerta kaikkiaan tajunnut miten se voi olla mahdollista. Mun kone on siis lähtenyt 20 minuuttia sitten ja mä vaan litkin lattea ja luen kirjaa. Olinko mä muka lukenu jo toista tuntia huomaamatta ajan kulua? En tajunnu mitä siinä oli käynyt. Lähdin sitten nopeasti juoksemaan kohti Lufthansan tiskiä, jos oisin saanu itseni vielä tungettua sille Lufthansan lennolle, joka lähtee klo 17:50. No en saanu, se oli loppuunmyyty. Mun käskettiin mennä Finnairin Transit-tiskille neuvottelemaan jatkosta.

Menin sinne inisemään ja mulle tarjottiin kaksi vaihtoehtoa. Koska lippuni ei ollut mikään flexilippu, niin mun pitäisi ostaa se uusi paluulippu. Olisin päässyt joko suoraan Frankfurtiin seuraavana aamuna klo 07:50 maksamalla 500€. Tai sitten oisin päässyt vielä samana iltana Berliiniin (josta voisi sitten ehkä jatkaa Frankfurtiin junalla tai jotain) vaatimattomalla 800 euron hinnalla. Meinasin pyörtyä. Ystävällinen virkailija ehdotti että menen viereiselle penkille istumaan, koska molempien lentojen lähtöön olisi vielä reilusti aikaa ja voisin ehkä samalla itse katsoa muiden lentoyhtiöiden tarjontaa. He kun pystyivät tarjoamaan vaihtoehtoja ainoastaan Finnairin kiintiöistä.

Samalle illalle ei tosiaan löytynyt mitään alle 800 eurolla, mutta maanantaille oli joko Latvian kautta 162 eurolla tai Köpiksen kautta 175 eurolla. Johan alkoi kuulostaa paremmalta. Päätin ottaa Köpiksen kautta, siksi että siellä oli lyhyempi vaihto sillä lennolla ehtisin vielä töihin pariksi viimeiseksi tunniksi niin, että kollega voisi lähteä kotiin. Ajattelin että jos mulla viiden tunnin vaihto Riikassa (vai sanotaanko se Riiassa?), jossa en ole koskaan käynyt, tulee mulle hinku käydä vähän kylillä pyörähtämässä ja sitten missaan senkin jatkolennon. Köpis on turvallisempi.

Ei muuta kuin soittoa siskolle, et hei hani, saaks sun luo tulla yöks. Siskoa en olisi muuten tällä reissulla nähnytkään, kun hän oli ollut koko viikonlopun työhönsä liittyvässä koulutuksessa. Joten eihän tässä niin huonosti käynyt. Kollega antoi myös siunauksen kuuden tunnin pikalomaan, joten kaikki oli oikeastaan ihan hyvin.

Mitäs jos myöhästyy lentokoneesta...?

Vasta illalla siskon kanssa asiaa puidessa tajusin, että mähän olin jo lähtökohtaisesti menny sinne lentokentälle tuntia myöhemmin mitä mä luulin. Mulla tuli joku ajatusvirhe ja laskin kaikki ajat päin seiniä. Eli ei mulla ollutkaan 1h40min aikaa, ainoastaan 40min. Mikä olisi kyllä riittänyt jos olisin vaan osannut mennä suoraan lähtöportille. Mutta se, että Finnair-app ei käskenyt mua missään vaiheessa portille, tai se, ettei portin numeroa ees näkynyt on musta hiukka outoa. Syytetään siis niitä.

Lähdin tänä aamuna klo 9:30 Finnair-bussilla kentälle ja saavuin töihin klo 17:30. Aika pitkä paluumatka tuli, mutta ei lainkaan pöllömpi. Köpiksen kenttä kun on jo niin tuttu ja mukava paikka. Plus ihan hiukka vaarallinenkin, noin niinkuin lompakolle. Loppuvuonna en enää matkusta minnekään. On tässä tullu tuhlattua vuoden ekat 10kk sen verran paljon.

Köpiksen lentokentän must see -mestat: Joe & The Juice

Check

Victoria's Secret 

Check

Pilgrim

and check.

Ja tällä kertaa bonuksena Bang & Olufsen. Noissa on niin hyvä saundi, että meinaa ihan itku tulla. Saksaan saavuttuani tarkistin ihan uteliaisuudesta mitä ne täällä maksaa. Ne ois ollu paljon halvemmat täällä. Ei ollut järjenkäytöllisesti ihan mun paras viikonloppu. En tiedä miksi en googlettanu jo siellä Köpiksen kentällä ollessa noiden hintoja Saksassa. Oletin vaan että tanskalainen design on halvempaa Tanskassa ja lentokentällä luulis olevan vielä sitäkin edullisempaa. Ei sit ollut. No mut, kerrankos sitä. Samaan konkurssiin menee noikin.

Lisää sähläilyä matkalla Madridiin

Tulipa mieleen yks toinenkin juttu toiselta tän kesän Madridin-reissulta. Olin lyhyellä varoitusajalla taas kattonu lennot Madridiin, kun en keksiny mitä muutakaan just sinä viikonloppuna tekis. Silloin Madridissa asuessa lensin tosi usein LAN Chilen koneilla kun niillä oli ihan sairaan halvat lennot. Koneet oli isoja ja hyvin varusteltuja, koska ne teki Madridissa vaan välilaskun ja jatko siitä Santiago de Chileen. En ollu pitkään aikana lentäny LANilla ja koska niiltä sai kaikista halvimman lipun, niin päätin mennä sillä. LAN on tässä välissä yhdistyny TAMin kanssa ja siitä on tullu LATAM. En aatellu että sillä ois mitään vaikutusta mun matkaan. Kuuluisat viimeiset sanat.

Saavuin Frankfurtin lentokentälle hyvissä ajoin. Siis mulle hyvissä ajoin, normaali ihminen ois ollu siellä jo tuntia aiemmin. Noissa Chile-koneissa on ainoastaan se huono puoli, että pitää mennä passintarkastuksen läpi, joten aikaa pitää varata hiukka enemmän. Menin kentälle suoraan duunista, joten saavuin junalla, joka menee ainoastaan 1-terminaaliin. Vanhasta muistista tiesin et LANin koneet lähtee aina kakkosesta, joten sinne piti siirtyä skytrainilla. Kun savuin lentokentän skytrain asemalle, näin että koko hevon juna on rempassa ja 2-terminaaliin pääsee ainoastaan bussilla, joka lähtee terminaalin edestä. No, laukkasin sitten sinne, ei tässä vielä kamala kiire ollut, melkein tunti vielä aikaa koneen lähtöön.

Löysin bussin hieman seikkailtuani ja se siitä melkein heti lähtikin ajamaan kohti 2-terminaalia. Perille päästyäni yritin katsoa ruuduilta että miltä portilta mun kone lähtee, mutta kun en sitä sieltä heti bongannut niin menin taas vanhasta muistista ei-Schengen alueen porteille. Näytin matkalippuni viivakoodia portille ja sieltä kuului piip, tuli punainen valo, eikä mikään auennut. Ihmettelin siinä, että mitäs nyt ja pari ystävällistä lentokenttävirkailijaa riensi hätiin katsomaan mitä mulla on siellä menossa. Näytin matkustuskorttia ja sanoin että tonne LANille pitäs päästä. Toinen niistä totesi siihen, että ei, toi on nyt LATAM ja se lähtee terminaalista 1. LANin koneet lähti kyllä aikoinaan täältä kakkosesta, mutta sitten se muuttui.

Eheheh. Mun pitäis siis taas ottaa alleni se hidas terminaalibussi ja palata sinne ykköseen josta juuri kauhealla vauhdilla tulin tänne kakkoseen. Aikaa koneen lähtöön oli ehkä 45 min. No mut eihän tässä tule vielä edes kiire!

Painelin taas pihalle ja terminaalibussi olikin siellä jo odottamassa, mutta ilman kuskia. Bussin etuosassa oli joku henkilökuntaan kuuluvan näköinen jolta kävin kysymässä et lähtiskö tää bussi pliis pian. Se sano että joo, ihan kohta, mutta kuski lähti just käymään vessassa. Nähtyään mun tyrmistyneen ilmeen se sanoi että noi kuskitkin on ihmisiä. Joo niin varmaan, mutta tartteeko olla ihminen just silloin kun mun kone on lähdössä!

No, tuli se kuski sit sieltä vessasta ja ajo mut takas lähtöpisteeseen. Onneksi matkustin bisnesluokassa eikä tarttenu turvatarkastuksessa jonottaa. Passintarkastuksessakaan ei ollu jonoa, joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Ehdin koneeseen taas kerran ajallaan.

Huhhuh, ja vihdoin koneessa shamppanjan äärellä.

Vaikka LATAM ei ihan Lanin tasoon yllä niin oli sielläkin aika hulppea bisnesosasto.

Koneessa sai vaan kylmän salaattiaterian, mutta kyllä sekin hyvin maistui.

Ja loppumatka menikin leffaa katsellessa.

Madridissa ilman passia

Tosta Berliinin jutusta tuli mieleen, että kävi mulle melkein hassusti myös Madridissa huhtikuussa. Mä olin päättäny mennä Madridiin viikonlopuksi ja menin lentokentälle perjantai-iltana suoraan töistä. Kun olin jo lentokentällä ja koneen lähtöön oli noin puoli tuntia, huomasin yhtäkkiä että eihän mulla ole mitään matkustusasiakirjaa mukana. Mulla ei ole henkilökorttia (se on niin hankala hankkia täältä käsin), mutta passi kulkee yleensä aina mukana. Olin vaan just vaihtanu käsilaukkua ja passi jäi sinne toiseen...

Noh, mulla ei ollut enää aikaa lähteä kotiin, joten ajattelin että hypätään koneeseen ja katsotaan miten käy. Frankfurtissa ei koskaan kysytä passia jos matkustaa Schengen-maihin, joten tiesin pääseväni ainakin Madridiin asti. Paluu vois olla epävarmaa, mutta murehditaan sitä sitten kun sen aika on.

Vietin iloisen viikonlopun Madridissa ja olin jo ihan unohtanu, ettei mulla ole sitä passia. En sanonu kellekään kaverille asiasta mitään, koska ajattelin jotenkin jinxaavani sen jutun jos avaan suuni. Ja sit ne olis kuitenki ite alkanu stressata mun puolesta, enkä mä ois jaksanu sellaista.

Sitten tuli paluun aika. Menin lentokentälle ja omalle lähtöportille. Matkustin silläkin kertaa bisnesluokassa, koska olin saanut upgreidattua lentoni. Kävin siinä portilla näyttäytymässä ja multa kysytiin että lennänkö bisneksessä ja käskettiin ystävällisesti mennä vielä hetkeksi istumaan. Niinkuin sanottu, bisnesluokassa saa aina paljon parempaa palvelua. Sitten alkoi koneeseen nousu ja liityin lyhyeen jonoon. Huomasin, että mun edessä kaikilta kysyttiin henkkarit. Eeeeh, mitähän mä nyt tekisin? Jatkoin jonotusta muina miehinä pelkkä matkustuskortti kourassa. Päässä soi mantra, "Älä tarjoa itseä vahingoittavaa tietoa vapaaehtoisesti ja play it cool". Huijarit jää aina kiinni, jos niistä näkyy että ne huijaa ja ne on hermostuneita. Mutta jos näyttää siltä, että kaikki on niinku pitää, niin ei kukaan osaa epäillä muuta.

Sitten tuli mun vuoro, näytin pelkkää matkustuskorttia ja multa kysyttiin että annatko vielä henkkarin, kiitos. Ehh, juu tottakai! Mulla oli lompakossa ajokortti muovitaskun sisällä ja ajattelin että jos sitä vilautan ohimennen, niin ne ei varmaan tajua ettei se ole virallinen henkkari. Eihän ne Espanjassa voi tietää miltä kaikkien maiden ajokortit näyttää, kun niissä on kuitenkin EU:n iloinen tähtilogo. Jos en ota sitä pois muovitaskusta, niin ne ei nää niitä autonkuvia kortin takapuolella. Ajokorttihan on käypä dokumentti henkilöllisyyden todistamiseen, mutta ei kansalaisuuden. Siksi se ei käy matkustusasiakirjasta. Ajokortin kun saa siitä maasta missä asuu, eikä se todista että olis sen maan kansalainen.

(Ihan pikkasen vaan) vapisevin käsin kaivoin laukusta lompakon, vilautin muovitaskusta näkyvää ajokorttia ja olin niinku tosi cool. Nainen lähtöportilla sanoi "maravilloso" eli niinku et ihan mahtavaa, kaikki hyvin ja täydellisesti, voitte siirtyä koneeseen. 

Pistetäänköhän mut nyt vankilaan jos joku tullivirkailija lukee tän jutun?

Berliiniin bisneksessä

Olin viikonloppuna pitkästä aikaa Berliinissä. Itse kaupungista kirjoitan vielä erikseen, mutta ensin tarina siitä miten sinne pääsin. Berliiniin meno oli ihan viime hetken päätös; neljä kaveria Madridista on siellä nyt viikon verran ja viime viikolla yhtäkkiä keksin että hitsiläinen, mähän voin liittyä seuraan viikonloppuna kun kerran samassa maassa ollaan. Lennot oli vielä about samanhintaiset kuin juna joten päätin lentää. Perjantaina tsekkasin itseni Lufthansan lennolle ja valitsin paikakseni 5D:n. Käytäväpaikka suht edessä, koska halusin koneesta ulos mahdollisimman nopeasti.  

Frankfurtin lentokentällä mennään Lufthansan lennoille aina automaattisista porteista joissa vaan vilautetaan boarding passin viivakoodia. Tällä kertaa automaatista tuli ulos joku pikku lappunen kun olin puhelintani sille vilauttanut ja otin lapun taskuun sitä sen enempää katsomatta. Kun pääsin koneeseen, huomasin että ensimmäiset kymmenen riviä on bisnesluokkaa. Kurkkasin automaatista tullutta pikku tikettiä ja siinähän luki että mun paikka olis nyt 22D. Mua ei nyt kuitenkaan huvittanut mennä millekään riville 22, koska olin itse varta vasten ottanut paikan viidenneltä riviltä, joten menin sinne. Ajattelin että pahin mitä voi käydä on että ne heivaa mut hittoon sieltä.

Ajattelin, että jos mun paikka ei ole annettu kenellekään muulle, ehkä ne ei ees huomaa että bisneluokassa on yks salamatkustaja ja jos joku jotain kysyy, niin mullahan on näyttää että mun lipussa lukee paikka 5D. Mulle käytiin tarjoomassa lehtia luettavaksi ja muutenkin siinä häärittiin koko ajan ympärillä ja oltiin ystävällisiä. Bisnesluokassa saa kyllä niin paljon parempaa palvelua aina. Sitten kone lähti liikkeelle, eikä mua oltu vielä heivattu minnekään. Siellä oli vain kuusi miestä mun lisäksi ja siis monta tyhjää riviä. Kone oli varmaan vaihtunut sen jälkeen kun olin tsekannut itseni sisään, koska alun perin rahvaan luokka alkoi jo riviltä viisi.

Sitten lopulta kun oltiin jo ilmassa tuli lentoemäntä kysymään, että hei mikä paikka siinä sun lipussa oikein on. Sanoin että 5D. Voitko näyttää? Juu toki, kato tästä. Näytin puhelimen ruudulta pientä ikonia josta näkyi paikkanumero 5D, kun klikkaisn sitä isommaksi, ei se enää näkynytkään, koska mulla ei ollut enää nettiä käytössä. Nainen oli että juu, juu toki uskon sinua (ei ne kehtaa olla ilkeitä mahdollisille tärkeille asiakkaille), meillä listassa lukee kuitenkin vaan kuusi nimeä eikä meillä ole ruokaa kuin kuudelle, mutta me yritetään keksiä jotain. Mä olin että, joo, okei, ei se mitään.

Sitten tuli stuertti juomakärryjen kanssa ja kysyi että oonhan mä Berliiniin menossa. Sanoin että joo, ja toivottavasti tää konekin on. Hän vastasi naureskellen että kyllä, mutta hänellä on kaikki nimet ja numerot väärin, mutta eipä tässä mitään, otatko kuohuviiniä. Ilmeisesti sen koneen vaihdon jälkeen oli muutkin paikat menny sekasin.

Ja niinpä mä sitten matkasin bisnes-luokassa vaikka olin maksanut eco light hinnan. Ja kuulkaa, mä en edes tuntenu pienintäkään omantunnon pistoa, koska Lufthansa kohteli mua viime vuonna niin huonosti. Multa peruttiin kuusi lentoa. Yksi sään takia, niin että jouduin yöpymään Lontoossa, kolme lakon takia ja kaksi nettivarauksen virheen takia. Mistään en saanut mitään korvausta (ok, Lontoon hotellin ne makso), lakkolennoista en sen takia, koska sain kuulemma vaihtaa lentojen päivää ilmaiseksi. Niin, mutta miten se juttu että missasin Suomessa entisen kollegan hautajaiset ja isäni viimeisen isänpäivän (silloin en tietenkään tiennyt että olis viimeinen)? 

Peruin marraskuussa netissä yhdet lennot Lyoniin ja sitten tuli joku virhe ja myös mun monta kuukautta aiemmmin ostamat lennot Helsinkiin siskon 40v synttäreille peruuntui. Soitin heti perään ja ne sano ettei mitään voi tehdä, sun pitää ostaa lennot uusiks. Olin alun perin maksanu Helsingin lennoista 150€, tokat lennot makso 220€. Niillä kesti seitsemän kuukautta käsitellä mun valitus ja lopputulos oli, että nettivaraukset on asiakkaan omalla vastuuulla, emme ole korvausvelvollisia. Olin lähettäny niille screeshotin sivuhistoriasta missä näkyy virheilmoitus ja se, ettei mua ikinä pyydetty vahvistamaan Helsingin lentojen perumista. Ei jeesannu. Maksoin 150€ lennoista 370€.

Eli jos kaiken ton jälkeen saan kerran matkustaa 45 minuutin lennon bisnesluokassa, niin sorry vaan, mutta otan sen vastaan. Mulla on muutenkin mottona että älä korjaa sellaista mikä ei ole rikki ja älä varsinkaan tarjoa itseä vahingoittavaa tietoa vapaaehtoisesti. Oisinhan mä voinu esittää sen pikku lappusen ja kysyä että onko mun paikka nyt 5D vai 22D, mutta tällä kertaa koin paremmaksi olla hiljaa. Ruuankin ne lopulta löys mulle.

Mun ilmainen ateria

Mystinen Mostar

Sitten kun oltiin maattu se kymmenen päivää rannalla, niin oltiin lopulta valmiita lähtemään kokopäiväretkelle Mostariin Bosnia Hertsegovinan puolelle. Me oltas menty melkein vaikka minne vaan, kunhan pääsi piipahtamaan naapurimaahan, jotta voi sanoa käyneensä sielläkin. Lopulta järjestetyissä retkissä oli vain kaksi vaihtoehtoa; Medjugorje joka on katolilaisten pyhiinvaelluskohde; Neitsyt Maria kuulemma ilmestyi siellä ensimmäistä kertaa lapsilaumalle vuonna 1981 ja on sen jälkeen käyny säännöllisesti siellä antamassa viestejä maailmalle. Vaikka monet katolilaiset uskoo ilmestykseen, katolinen kirkko ei virallisesti ole vahvistanut ihmettä. Mutta pyhiinvaelluskohde siitä on tullut. 

Maisemakuvaa matkalla Mostariin

Toinen vaihtoehto oli Mostar, Ottomaanien perustama keskiaikainen kaupunki joka on tunnettu vanhasta sillastaan. Silta tuhoutui kokonaan 90-luvulla Bosnian sodassa kun Kroaatit pommitti sen maan tasalle, mutta se rakennettiin uusiksi ja otettiin jälleen käyttöön 2004. Neretva joki halkoo Mostarin kaupunkia. Mostar on ihan erilainen kuin Kroatia, vähän niinkuin olis Turkissa eikä missään Balkanilla. Bosnia Hertsegovinan väestä reilu 50% on muslimeja, sitten siellä asuvat Serbit (n. 30% väestöstä) on Serbian ortodokseja ja Kroaatit (n. 15%) on katolisia. Moskeijoita on kuitenkin joka paikka täynnä.

Mostar ja Neretva joki

Mostarin uudelleen rakennettu vanha silta

Me otettiin organisoitu päiväretki siksi että saatais myös oppaalta tietoa eikä tarttis vaan yksin siellä pyöriä ja ihmetellä. Bussimatkan ajan yksi opas kertoili kaikkea jännittävää Kroatiasta ja erityisesti Makarskan alueelta ja perillä Mostarissa sitten paikallinen opas vei meidät tutustumaan 350 vuotta vanhaan turkkilaiseen kotiin (toimii nykyään museona) sekä moskeijaan ja se siltakin tuli siinä samalla nähtyä.

Moskeija joka ei ole enää rukouskäytössä joten sinne saa mennä sisälle hunnuttamatta itseään päästä varpaisiin.

Suihkulähde turkkilaisen kodin pihalla. Kaikella on oma symboliikkansa ja pihojakin on kaksi. Jos et ole tervetullut vieras et pääse ensimmäistä pihaa pidemmälle. Talossa oli myös erilliset osiot miehille ja naisille. Talo on ympäröity todella korkeilla aidoilla, ei siksi että sais pidettyä varkaat pois, vaan siksi ettei ohikulkevat miehet pääsis kurkkimaan talon kauniita tyttöjä. Meille sanottiin että aidan korkeudesta saattoi päätellä onko talon tytöt kauniita vai ei. Jos oli kovin matala aita ei maksanut vaivaa yrittää päästä visiitille.

Turkkilaisen talon keittiö

Turkkilaisen talon toinen olohuone josta on mahtavat näkymät joelle.

Meillä kävi kuulemma onni, kun sattui niin "viileä" päivä. Mittari näytti vain +32 astetta. Normaalisti tähän aikana vuodesta Mostarissa on se +40. Kuitenkin Neretvan veden lämpötila (joen vesi tulee Zelengora ja Lebrsnik vuorilta) ei nouse koskaan yli +12 asteeseen ja yläjuoksulla se saattaa olla kesällä niinkin kylmää kuin +7 astetta.  Siksikin on aika uskomatonta mitä jotkut paikalliset kaverit tekee. Nimittäin ennen vanhaan jäbillä oli tapana, tehdäkseen vaikutuksen mimmeihin, hypätä vanhalta sillalta alas jokeen. Ne tekee sitä edelleen, mutta nyt on tarkoituksena putsata turistit rahoistaan. 

Kaveri valmiina hyppäämään

Jossain vaiheessa sillalla alkaa kauhea huuto ja hälinä ja uikkareissa oleva nuorukainen heiluu sillan reunalla. Siitä menee vielä pitkä aika ennen kuin se hyppää, sillä jokaista suoritusta varten pitää ensin saada turisteilta kasaan 25 euroa. Reppureissaajat voi itsekin koettaa hyppyä 25 euron hinnalla, mutta ei kannata yrittää ilman treeniä. Tai ei sitä edes saa yrittää ilman treenia. Jos haluaa hypätä niin paikallinen sukellusklubi hoitaa treenauksen harjoittamalla ensin hyppyjä 10 metristä sillan juurelta. Kannattaa kuitenkin muistaa että hyppy on 24 metriä ja lämpötilaero ilman +40 asteesta veden about +10 asteeseen on aika valtava.

Ja siellä se nyt lentää (vihreiden puiden kohalla). Klikkaa kuvaa niin saat sen isommaksi.

Mostarissa on tosi halpaa ja kaikkialla voi maksaa joko paikallisilla markoilla, Kroatian kunalla tai euroilla. Kannattaa ehdottoomasti käydä jos sielläpäin liikut.

Turkkilainen kahvi basaarikujalla

Mostarissa pitää tietenkin syödä Cevapciciä, joka maistuu ihan erilaiselta kuin Kroatiassa, paljon paremmalta, koska ne käyttää parempaa lihaa siihen.

Madrid armaani

Mähän en ole oikeastaan kirjoittanut paljoa Madridista, koska aloitin bloginpidon vasta muutettuani sieltä pois. No mutta siis, Madrid on ihana paikka opiskella, vierailla, hengailla, kyläillä... mutta mä meinasin kuolla siellä asuessani. Kaikesta siitä huolimatta on alkanut kihertää ajatus, että jos sinne sittenkin joku päivä vielä muuttaisi, edes hetkeksi. Mun työsopimus Frankfurtissa vihdoin vakinaistetaan tän vuoden lopussa ja sen jälkeen on maailma avoin. Voin ottaa palkatonta vapaata menettämättä työpaikkaani yms. Jos löydän hyvän duunin (kuinka todennnäköistä hei Madridissa jossa 50% nuorestä työvoimasta on työttömänä...??) niin voisin mennä sinne vaikka pariksi vuodeksi katsomaan että oisko siellä sittenkin niin kivaa kuin luulen.

Osa Madridin laajasta keskusta-alueesta. Kuva: Lonely Planet

Viimeksi kun asuin Madridissa, voi mun siellä olon jakaa kolmeen osioon; opiskelija, työntekijä ja kotirouva/työtön työnhakija. Opiskeluaika oli tottakai tosi kivaa. Bailasin muiden erasmuslaisten kanssa aamunkoittoon ja raahauduin tunneille kolmeksi. Joo, mut oli siis laitettu iltaryhmään jolla on tunnit klo 15 ja 21 välillä. Sen jälkeen illalliselle ja siitä vähitellen baariin, tai minne nyt milloinkin ja aamulla ekalla metrolla takas kotiin nukkumaan. Ne oli hienoja aikoja, mutta ei niitä olis kauempaa kestänyt.

Plaza Mayor. Kuva: ihmadrid.com

Sen jälkeen loppu opinnot ja suurin osa kavereista poistui kukin omaan kaupunkiinsa, mutta mä jäin. Ensimmäisen (ja lopulta ainoan) duunin löytäminen ei ollut kovinkaan vaikeaa. Heti kun aloin hakea pääsin jo muutamaan haastatteluun ja ihan parin kuukauden päästä aloitin jo uudessa duunissa. Palkka oli tietty ihan surkea, työmatka pitkä ja työ aika aneemista, mutta mulla oli kuitenkin työ ja työyhteisö ja jotain sisältöä päiviini. Syksyn lähestyessä päätin kuitenkin palata Suomeen päättämään opintoni. Ajattelin, että jatkossa saan parempia duuneja jos on näyttää paperit siitä että olen valmistunut. Tein siis jäljellä olevan vuoden opinnot yhdessä lukukaudessa ja samanaikaisesti kirjoitin lopputyötä. Mä kun jotain päätän, niin senhän teen vaikka pitäs juosta läpi tiiliseinästä.

Plaza de Cibeles. Kuva: law.depaul.edu

Helmikuussa 2008 olin lopulta valmis palaamaan Madridiin ja sinne palasin. Jätin vakiduunin, perheen, kaverit ja harrastukset taakseni ja lähdin kohti uutta. Mulla oli ollut niin rankka ja työntäyteinen syksy ja talvi, etten ollut paljoa ehtinyt edes pysähtyä hengittämään. Sitten yhtäkkiä ei mitään. Ei mitään syytä herätä aamuisin, ei mitään paikkaa missä olisi pitänyt olla, ei ketään sukulaisia tai ystäviä lukuun ottamatta poikaystävää jonka takia sinne muutin. Ja sitten alkoi täyspäiväinen työnhaku (silittämisen ja ruuanlaiton ohessa). 15 kuukauden aikana kävin yhteensä 22 työhaastattelussa. Hain kymmeniä paikkoja, tein kymmeniä kieli- yms testejä. Kävin yhden työhöni liittyvän parin kuukauden etäkurssin todistaakseni että kyl mä haldaan nää hommat myös espanjaksi. Ja nada. Usein musta tykättiin, mutta koskaan mua ei valittu. Jos hain liian simppeliä duunia, mulle sanottiin että oon ylikoulutettu hommaan eikä ne uskalla palkata mua kun lähtisin kuitenki heti pois. Jos hain parempaa duunia en sitäkään saanut. Ehkä koska en ole espanjalainen. Tai ehkä koska ei vaan ollut tarkoitus. Ei mulle koskaan kerrottu syytä. Joskus niihin paikkoihin ei lopulta valittu ketään.

Madridin keskustaa toisesta päästä. Kuva: telegraph.co.uk

Lopulta 1.5 vuotta muuton jälkeen, elokuussa 2009 aloitin duunit Frankfurtissa. Piti tulla tänne vaan 10 kuukaudeksi keräämään kokemusta ja rahaa ja sitten palata Espanjaan. Seitsemän vuotta ja kymmenen työsopimusta myöhemmin... täällä ollaan edelleen. Kun mulle tarjottiin täältä ekan kerran jatkoa, oli helppo vastata myöntävästi. vaihtoehtona kun olisi ollut olla toisen luokan kansalaisena Madridissa. Täällä suomalaisuus oli plussaa, Madridissa mua katsottiin kieroon kun jotain vierasplaneettalaista.

Cuatro Torres Pohjois-Madridissa. Kuva: wikipedia

Ja nyt kun vihdoin kaiken uurastamisen ja taistelemisen jälkeen mut vakinaistetaan, olen alkanut miettiä että tässäkö tämä nyt sitten on. Frankfurtissako mä oikeesti vietän koko loppuikäni? Ekan vuoden täällä ollessani asuin vielä puoliksi Madridissa. Kävin kotona melkein joka viikonloppu. Sen jälkeen kun päätettiin lopullisesti muuttaa eri osoitteisiin exän kanssa, olen silti käynyt Madridissa noin pari kertaa vuodessa. Tänä vuonna vihdoin keksin, että siellähän voi kyllä käydä useamminkin! Lennot sinne on Frankfurista yleensä tosi edullisia, vaikka ostaisi viime hetkellä, ja meno siellä on tosi mukavaa. Siis noin niinkuin vierailijan näkökulmasta.

Retiron puisto. Kuva: lovelockstore.com

Pystyisnköhän mä vielä muuttamaan Madridiin...? Tiedän ainakin yhden ihmisen joka ilahtuisi kovasti jos sinne muuttaisin. Ainoa Madridissa asuva suomalainen ystäväni Tia.Täytyy nyt odotella ensin vuoden loppuun sitä vakisopparia ja sitten ehkä alkaa varovasti katsella työpaikkoja. Ei kai tässä mikään kiire enää ole, valmiissa maailmassa.

Baska Voda ja niin edelleen

Taisi olla toukokuuta kun rakas siskoni ilmoitti mulle ostaneensa lennot Splitiin heinä-elokuun vaihteeseen pariksi viikoksi ja odotti mun tekevän saman. No eihän siinä sitten auttanut kuin totella. Kroatiassa oltiin viimeksi kaksi vuotta sitten Dubrovnikissa ja Cavtatissa ja nyt piti päästä vähän pohjoisemmaksi katsastamaan paikkoja. Meille oltiin monelta taholta kerrottu että Makarskan riviera on parasta aluetta rantalomailuun eli sinne siis. Sitten kartta käteen ja päättämään että minne sinne me halutaan. Makarska itse tuntui liian täydeltä ja meluisalta vaihtoehdolta ja haluttiin mieluummin joku pienempi kylä. Kartasta löytyi paikka nimeltä Baska Voda ja sen enempää asiaa tutkimatta päätettiin ihan vaan nimen perusteella mennä sinne. Ei ton niminen paikka voi olla läpeensä paha. Anteeks vaan, mutta mua naurattaa joka kerta. Edelleen.

Baska Voda on pieni kylä mukavasti vuorten ja meren välissä

Baska Vodan ranta/satama

Meille oli kyllä kerrottu että tähän aikaan vuodesta Makarskan riviera on super täynnä ja meidän pitäisi varautua jakamaan ranta muutaman muunkin turistin kanssa. Aateltiin että se on sellasta kun jossain Kreikassa, kyllä me se kestetään. Joopa joo. Kun saavuttiin perille ekana päivänä, meinattiin ottaa saman tien lento johki muualle. Baska Voda on oikea perhehelvetti, tai -paratiisi, riippuu miltä kannalta katsoo. Siellä ei mahdu edes kävelemään kaduilla ja joka ikinen on tuonut sinne mukaansa koko perheen ja uimapatjan ja teltan ja kumiveneen ja rantapallon ja aurinkovarjon ja hiekkalapion ja, ja, ja. Lapsia on ihan käsittämättömän paljon. Ja eniten shokeeraavaa oli se, että jengi tsippailee siellä kaduilla uikkareissa. Ne tulee ravintolaanki bikineissä ja miehet ilman paitaa. Ei pysty kykene ymmärtämään. Onneks iltaa kohti jengi sentään suurimmaks osaks osas pukeutua ja siskoni sanoin "tää jengi näyttää paljon paremmalta vaatteet päällä".

Ensimmäinen katsaus Baska Vodan  rannalle

Tossahan näyttää olevan aika iso tyhjä alue. Mitä mä oikein valitan!

Siellä niitä on kuin sillejä suolassa

Ja siellä ois sit vähän vesijumppaakin tarjolla

Vaahtobileet beach barissa. Yöllä siellä ei sentään ollut lapsia.

Suurin osa Baska Vodan turisteista näytti olevan kroatialaisia (tai jostain muusta entisen Jugoslavian maasta). Sen lisäksi oli isompina laumoina havaittavissa saksalaisia ja ruotsalaisia. Muita kansalaisuuksia oli hyvin vähän näkyvissä. Ihan pari kertaa kuultiin suomea puhuttavan ja jokunen hollantilainenkin taisi olla.

Ekan päivän tutustumiskierrokella päätettiin kuitenkin antaa paikalle mahdollisuus ja käveltiin rantaviivaa niin pitkälle kun päästiin, ja löytyihän sieltä rauhallinen niemennokka jonne sitten itsemme parkkeerattiin seuraavaksi 10 päiväksi. Siellä oli kuitenkin aurinkotuoleja- ja varjoja tarjolla sekä kahvila/ravintola joka hoiti meidän nesteytystarpeet päivän mittaan. Oli tosiaan tarkoitus käydä retkillä tms ihan vaikka joka toinen päivä, mutta lopulta laiskuus voitti ja päätettiin joka aamu "mennä tänään vielä sinne omalle rannalle ja kattoa niitä retkiä sit huomenna". Viiden kilsan juoksulenkillä käytiin sentään melkein joka aamu ennen aamiasita, siitä olen kovin ylpeä!

Pilvisenä päivänä meidän löytämä niemennokka oli ihanan tyhjä.

ja kun veteen menee tarpeeksi ajoissa aamulla, saa siellä olla melkein yksin. (Ei me olla mitään aamuvirkkuja mummoja jotka tulee rannalle klo 7.  Kello oli tossa kohtaa jotain 10:30)

Juoksulenkkimaisemat

Juoksulenkkimaisemat

Juoksulenkkimaisemat

Yhtenä päivänä saatiin sentään hilattua ruhomme pieneen moottriveneeseen, jolla pari paikallista sälliä oli luvannut viedä meidät veneretkelle. Meidän rannalta löytyi siis kaksi tyyppiä jotka oli ilman lapsia liikenteessä ja niiden kanssa me sitten ystävystyttiin. Olivat molemmat kotoisin naapurikylä Brelasta, joka muuten näytti olevan ihan vierailun arvoinen paikka. Muun muassa Herra Birkenstockilla on huvila siellä Brelan rinteillä. Nähtiin se veneellä ohi ajaessa. Sillä on nyt varmaan kulta-aika menossa kun sen karseen rumat terveyssandaalit on tullu muotiin myös sairaaloiden ulkopuolella.

Noista kivistään Kroatia tunnetaan.

Rannikkomaisemaa mereltä katsottuna.

Meidät vietiin Baska Vodasta Brelan ohi sellaiseen ihanaan poukamaan, missä on merenalaisia kylmiä lähteitä ja vesi siellä on 10-15 astetta kylmempää kuin lähistön rannoilla. Siellä oli luolia ja pikku rantoja joihin pääsee vain joko veneellä tai patikoimalla pientä ja vaikeakulkuista polkua pitkin joka laskeutuu alas vuorenrinnettä.

Siellä mä uin kylmien lähteiden keskellä. Oli mahtavan kirkas vesi ja muutenkin virkistävä kokemus.

Paikan nimi on Vrulja Bay ja tältä se näyttää ylhäältä vuorelta katsottuna.

Meidän kapteeni apureineen yrittää käynnistää neuvostoaikaista moottoriaan palautettuaan meidät takaisin kuivalle maalle.

Kaiken kaikkiaan ihan kiva kokemus lopulta, mutta ens kerralla meen varmaankin Brelaan jos vielä noille seuduille eksyn. Ruoka oli Baska Vodassa pääosin hyvää, mutta siellä tuntui olevan joka ravintolassa sama ruokalista. No, me tykätään grillatusta kalasta ja cevapcicistä, että ei sen väliä vaikka niitä joka paikassa olikin tarjolla. Muutama ihan helmi ravintola sieltä löytyi myös, kuten esimerkiksi meidän hotellin vieressä oleva KING. Jos meet ikinä Baska Vodaan niin syö ainakin kerran Kingissä. Siellä kaikki on hyvää, alla pari esimerkkiä.

Kun oltiin saatu levätä ja rantalomailla se 10 päivää, siirryttiin sitten päiväksi Mostariin Bosnia Hertsegovinan puolelle ja lopuksi vielä parikis päiväksi Splitiin. Niistä juttua ja kuvia erikseen.

en nyt ihan noinkaan sanoisi, mutta lopulta ihan kiva paikka :)