Lannistunut Espanja

Ensimmäinen näky Madridin lentokentälle saapuessa oli koko lattian ja kaikkien tasojen peittämä kerros paperisilppua. Siellä oli meneillään siivoojien lakko. Maanantain kielikurssille mennessä huomasin että kymmenen kerran metrolipun hinta oli taas noussut. Se oli viime kesänä yhdeksän euroa. Nyt se on 12,20. Vuonna 2006 kun tulin tänne ensimmäistä kertaa se oli 6,20. Hinnat on noussu mutta vuoroja on samalla vähennetty. Ennen metro tuli aina 3-4 minuutin välein. Nyt se tulee parhaimmillaan viiden ja iltaisin kymmenen minuutin välein. Kävin sunnuntaina kylässä ystävãni luona Madridin ulkopuolella ja sinne menee enää junia ja busseja kerran tunnissa. Bussiin otetaan jengiä vaan istumapaikkojen verran. Jos et mene ajoissa jonottamaan, saatat jäädä pysäkille seuraavaksi tunniksi venailemaan.

Ja palkat laskevat koko ajan. Siis niillä "onnellisilla" joilla vielä on töitä. Nyt täällä on jo kuusi miljoonaa työtöntä. Kadut on ihan täynnä kerjäläisiä. Täällä on tosi ankea tunnelma. Yksi ystävãni on töissä vaikeuksissa olevan Bankian yhdessä konttorissa. Tyttöystävä on töissä samassa konttorissa. Koko konttori uhataan nyt sulkea. He ostivat yhdessä asunnon pari vuotta sitten. Yhden ystävän palkka on jäädytetty jo kolmena peräkkäisenä vuonna. Hinnat kuitenkin nousevat koko ajan. Viime vuonna nostettiin alvia. Taas. Muilla ystävilla on koko ajan uhka työsopimuksen loppumisesta. Siis jos yleensä enää ovat töissä. Pari on lähteny ulkomaille kun täällä on niin ankeat mahdollisuudet. Yksi ystävä viettää päivässä enemmän aikaa  julkisissa kulkuneuvoissa kuin osa-aikaisessa työssään. Lähempänä kotia ei ole alan duunia tarjolla.

Ja sitten mä jaksan valittaa kun jazzklubilla oli vähän hidas ja tyhmä tarjoilija. Tai siitä että mulle ilmainen kielikurssi ei täyttänytkään odotuksia vaan taso oli liian alhainen. Nyt käyn yksityistunneilla ja lopun aikaa tapaan kavereita. Mulla on asiat niin hyvin tähän maahan verrattuna. Onneksi pääsin täältä aikoinaan pois. Nyt mulla on takin taskut täynnä kolikoita joita jakelen kaikille jotka vaan osaa pyytää. Tuntuu niin pahalta etten voi tehdä enemmän. Kreikassa ei ollu näin ankea fiilis. Nehän veteli siellä niitä viiden euron jääjahvejaan. Täällä kahvi maksaa euron tai max puoltoista. Pikku oluen saa kans eurolla. Baarit on ainoa paikka jossa hinnat ei ole noussu. Museo del Jamonista saa pikkubissen maanantaista torstaihin 70 sentillä. Sentään jotain iloa tälle kärsivälle kansalle.

Nicaragua

Laitan tähän nyt vielä näitä kunnon kuvia muutaman kappaleen Nicaraguasta. Seuraava kuvapostaus tulee erikseen Costa Ricasta. Nicaraguassa oli hassu juttu, kun tosi monet kysyi multa ikää. Ihmettelin että mikä hitto se on kun nuoret pojat haluaa aina tietää minkä ikänen mä oon, että pitääkö ne mua pilkkanaan. Yritin opettaa niitä että ei naiselta ole kohteliasta kysyä ikää. Sitten kysyin asiasta yhdeltä paikalliselta ja mulle kerrottiin että Nicaraguassa on aina tapana kysyä kolme asiaa uusilta ihmisiltä; nimi, mistä on kotoisin ja ikä. Kukaan ei mahda nimelleen, kotipaikalleen tai iälleen mitään eikä ne siitä välitä minkä ikäinen kukakin on. Se on vaan tieto, niinkuin nimi. Sit mä aloin kertoa kaikille niille 21-vuotiaille mun oikean iän. Ne oli vaan et joo, lähetkö tanssimaan (tai tuutko kyytiin hevosen selkään). Ihme porukkaa. No en mä nyt sentään pelkästään 21-vuotiaita ihmisiä tavannu, oli siellä jokunen samalla vuosikymmenellä mun kanssakin oleva joukossa.

San Juan del Surissa sattui muuten tosi hauska juttu. Olin yksi ilta menossa illalliselle ravintolaan jota oman hotellini paikallinen baarimikko oli minulle suositellut. Paikka olikin sen verran suosittu että sinne olisi pitänyt tehdä pöytävaraus jota mulle ei tietenkään ollut. Ystävällinen omistajanainen tarjosi mulle joko odottelutilan sohvapöytää tai sitten voisin mennä samaan pöytään kolmen italialaisen miehen kanssa. Mä tuun yleensä hyvin juttuun italialaisten kanssa joten valitsin ne kolme miestä. Siinä sitten esiteltiin itsemme ja kerrottiin missä kukakin asuu ja mitä tekee. Yksi niistä kolmesta asuu nyt New Yorkissa ja kuultuaan että mä oon töissä Frankfurtissa hän sanoi että hänen yksi opiskelukaveri on kanssa töissä siellä, samassa lafkassa kuin minä. Kysyin sitten opiskelukaverin nimeä koska mä tunnen meidän talosta aika monta italialaista. Selvisi että se on mun kanssa samalla osastolla töissä ja itse asiassa yksi mun parhaimmista kavereista täällä. Siis mä olen Saksassa asuva suomalainen, tää mun illalliskaveri on New Yorkissa asuva italialainen, me tavataan Nicaraguassa ja meillä on yhteinen ystävä. Maailma on niin naurettavan pieni!

Mun orgaaninen aamianen luomufarmilla. Toi maitolasilta näyttävä on itsetehtyä jogurttia.

Yritän pysyä nuoren oppaan perässä kavutessa tulivuorelle

Banaaniviljelmä

Polunvarteen uuvahtanut pikkupossu

Toinen Ometepen tulivuorista

Ojo del Agua luonnonlähde

Nicaraguassa kuukin kuumottaa kirkkaammin

Tielle eksynyt lehmä. Ei ollut ainoa lajiaan. Siellä oli vähän kuin Intiassa kun lehmät vaan juoksenteli kaduilla.

Auringonlasku Maderas -rannalla San Juan del Surissa

Yksi San Juan del Surin rannoista

Lintu Ometepen rannalla. Se oli muuten lintubongarin paratiisi. Siellä oli mm sinisiä pitkäpyrstöisiä harakoita joka puolella

Kana tipuineen

Ja vielä yks tulivuori

Ticot ja Nicat

Noniin. Kaikki kiva loppuu aikanaan, niin myös tämä superloma. Mukavaa on ollut ihan joka päivä ja mun kasvoille on nyt jumittunut sellainen "olen onnellinen" hymy. Taytyy pyyhkiä se pois ennen Saksaan laskeutumista. Siellä ei sovi hymyillä, hulluksihan ne muuten luulevat.

Mulla on muuten nyt Silver status mun Aegean airlines kortissa ja sillä irtoaa premier access. En juntti tajunnut ja jonotin muun rahvaan kanssa Frankfurtissa turvatarkastukseen mutta Newarkin kentällä mulle sanottiin että voit menna tuolta vierestä missä ei ole jonoa. Tänään San Josén kentällä jossa nyt olen sain check-inissä ohittaa pitkän jonon ja mennä business tiskille. Mun laukku sai ekaa kertaa yksin matkustaessa punaisen priority-tarran. Pienestä ne ilot koostuu. Mä myös upgreidasin itteni bisnesluokkaan Newark-Frankfurt pätkälle jotta voin eka juoda shamppanjaa ja sit nukkua hyvin loppumatkan. Mun konehan laskeutuu huomisaamuna 06:55 ja toimistolla mua odotetaan yhdeksälta. Mutta silti mun silver statuksesta ja bisneslipusta huolimatta en pääse loungeen. Sinne pääsee vaan kultapossukerholaiset. Luulin että bisneslipulla pääsee automaattisesti. Mutta ei. Frankfurtissa on hopealounge erikseen mut ei täällä. Plaah. Vielä pitää matkustaa et saa sen halvatun kultastatuksen.

Mä laitan enemmän kuvia kun pääsen kotiin ja saan ladattua kunnon kuvat kamerasta. Nyt tulee vaan näitä huonolaatuisia kännykkäkyvia. Olen siis kahden viikon aikana kiivennyt tulivuorelle, uinut kuumissa volkaanisissa lähteissä, mennyt kajakilla mangrovemetsässä, kävellyt riipusilloilla cloud forestissa (pilvimetsä?), laskenut koskea Rio Pacuaressa, heilunut Tarzan swingissä ja tehnyt canopy tourin, 15 linjaa pilvimetsän yläpuolella. Ajoin myös ekaa kertaa ATV:llä, onko se mönkijä suomeks? Ja sit oon viettany muutaman päivän myös rannalla ja tutustunut moniin Ticoihin (costaricalainen) ja Nicoihin (nicaragualainen). Olen nähnyt apinoita, iguanoja, gekkoja, hämähäkkeja, eksoottisia lintuja ja myös pari käärmettä.

Costa Rica on ihan mielettömän kaunis maa eikä kuviin saa kaapattua koko sitä kauneutta. Se pitää itse nähdä. Nää on täällä myös paljon Nicraguaa edellä monessa asiassa mikä tarkoittaa että turisteja on enemmän ja kaikki on paljon kalliimpaa. Silmä on kyllä levannyt ja keuhkot. Mitenhän mä taas sopeudun hektiseen ja saasteiseen kaupunkielämään?

Laitan tähän loppuun muutaman random kuvan Costa Ricasta. Melkein joka kuvassa on taustalla tulivuori. Täällä niitä on 150-250 riippuen keneltä kysyy.

Ometepe

Terveiset Costa Ricasta! Nicaragua on jo taakse jäänyttä elämää ja nyt on alkanut loman aktiiviosa. Ekat pari yötä vietin Ometepen saarella joka on keskellä Nicaragua-järveä. Se oli hyvä valinta loman aloitukseksi vaikka matka sinne kestikin kaikkineen noin 36 tuntia. Alunperinhän ostin lennot Costa Ricaan ja vasta myöhemmin päätin kuitata myös Nicaraguan alta pois. Eli ensin lento Frankfurtista Newarkiin jossa odotusaikaa n. kuusi tuntia. Sitten lento San Joséhen jossa taas muutama tunti venailua. Sielta bussi Rivasiin josta lopulta lautta saarelle ja vielä taksi majapaikkaan. Mun majapaikka oli ihana kolmen huoneen B&B ja orgaaninen farmi. Aamupala oli tehty oman farmin tuotteista. Siellä saarella oli enemman lehmiä ja hevosia kuin ihmisiä ja kaikki elukat juoksenteli vapaina pitkin katuja. Saari kuoli about kahdeksalta ilalla ja sen jälkeen oli kavereina vaan pimeys ja täysikuu. Yksi ilta kun kävelin pimeydessä (ei katuvaloja) kohti illallisravintolaa, tuli vastaan nuori mies valkoisella ratsulla ja tarjosi kyytiä. Takas tullessa se oli fillarilla liikenteessä ja taas oisin saanu kyydin mutta en ottanu kummallakaan kertaa.

Ometepe on kahdeksikon muotoinen saari jonka molemmassa kahdeksikon renkaassa on tulivuori. Siellä saarella kiipesin toiselle tulivuorista ja vuokrasin fillarin (skeidasta valikoimasta otin sen jossa oli parhaat jarrut) ja polkasin Ojo del Aguaan joka on luonnon lähde missä voi käydä uimassa. Siinäpä ne mun aktiviteetit. Lopun ajasta loikoilin parvekkeni riippumatossa ja kuuntelin musagurulta saatua uutta musaa.

Siellä saarella on paikallisten lisäksi paljon ulkomaalaisia jotka on perustanu luomufarmeja ja tienatakseen rahaa Bed&Breakfast paikkoja. Mun majapaikan omistajat oli Kaliforniasta ja sen ravintolan missä useimmiten söin oli perustanu englantilainen mies. Sen raaka-aineet tuli kans omasta pellosta. Ihana paikka jos etsii rauhaa ja luonnonläheisyyttä. Sieltä jatkoin bile/surffiparatiisi San Juan del Suriin ja ekana päivänä harkitsin vakavasti et otan lautan takas Ometepelle. No mut pääsin mä sit sisälle siihenkin mestaan ja pois lähtiessä taas harmitti. Loppuun pari kuvaa Ometepeltä.