Huolimattomuus on kallista

Mun elämä alkaa pikkuhiljaa taas palata raiteilleen. Lompakko on löytynyt! Sen on joku sitten kuitenkin poiminut sielä bussista ja vienyt Pohjolan Liikenteen käyttämään löytötavarapisteeseen Kampissa. Rahathan sieltä oli tietty viety, enkä mä niillä korteillakaan enää mitään tee. Olin ehtiny jo kuolettaa kortit ja tilata uudet nettipankkitunnukset,  ennenku sain selville että lompakko onkin vielä olemassa. Kerran kuoletettuja kortteja ei saa enää palautettua henkiin vaikka ne jostain löytyiskin. Ajokorttia en vielä tilannu kun se on niin vaikeeta ja sen mä nyt saan sitten takaisin. Ja muutaman kuitin. Mietin vaan että kukahan tossa ketjussa on vetänyt välistä. Lompakon löytäjä, bussiyhtiön työntekijä vai löytötavaratoimiston virkailija? Toivottavasti rahat meni jollekin sellaiselle joka niitä todella tarvitsee enemmän kuin minä. 

Uuden puhelimen sain vihdoin kanssa tilattua. Mä olin kyllä kaukaa viisas ja tein tilauksen netin kautta jo Suomessa ollessa. Luottokorttimaksu ei vaan ehtinyt mennä viikonlopun aikana läpi ja tilaus jäi seisomaan kun maanantaina kuoletin kortin. Sain onneksi vaihdettua maksutavan ja suoraveloitus tililtä onnistui. Nyt puhelin on jo matkalla mun luo. Pari päivää tässä saattaa vielä mennä.

Halvaksihan tämä hölmöily ei missään nimessä tullut. Lompakossa oli n. 60 euroa rahaa joka on nyt menetetty. Löytötavaran noutaminen maksoi 20 euroa (!). Löytötavaratoimistoon soittaminen maksaa 1.97€/min. ja nettikyselylomakkeen lähettäminen maksaa 5€. Hyvä bisnes! Tosin Kampista ne vastas sähköpostitiedusteluun enkä joutunu noita palvelumaksuja maksamaan. Uusi puhelin ei tietty myöskään ollut ilmainen. En ole vielä varma joudunko uudesta luottokortistakin maksamaan. Luultavasti. Ei kai täällä mitään ilmaiseksi anneta. Tänään en kuitenkaan jaksa surra sillä eräs minulle tärkeä ihminen tulee Frankfurtiin ja nyt on juhlan aika!

Sit vielä ennen Suomeen lähtöä tapahtui kolmas kommellus, oiskohan kiintiö tälle kuulle nyt jo täynna...? Mä leveilin tossa jopo tuli taloon -tekstissä sillä et ostan maailman parhaan Kryptonite lukon ja ties mitä turvakeinoja pysäyttämään vorot. Nyt homma tuli akuutiksi, koska mun oma vanha lukko tosta vaan hajosi. Yks aamu töihin lähtiessä avain katkesi lukkoon ja se oli sitten siinä. Eli nyt mun jopossa on ainoastaa pyörän oma lukko jolla sitä ei saa kiinnitettyä mihinkään kiinteään tolppaan. Kannan jopon siis sisälle himaan yöksi. En jaksa tota ehkä kauheen kauaa harrastaa hissittömässä talossa.

Kryptoniten lukoille on annettu kymmenen eri turvaluokitusta, kymppi on paras. Kympit löytyy New York -sarjasta. Joko niitä kovia U-lukkoja tai paksuja kankaalla verhottuja metalliketjuja. Mutta herranenaika minkä hintasia noi lukot on! About 120 euroa sais pulittaa parhaan luokituksen saaneesta lukosta. Johan mä sillä hinnalla ostan uuden fillarin. Nyt mä pelkään varkaita niin paljon etten uskalla ostaa mitään kutosluokituksen lukkoa joka irtois 50 eurolla (ja sekin on musta kova hinta). Ja sit ne lukot painaa ku synti ja mihin mä ne tungen ajon ajaks? 

Kaikista pahinta kuitenkin on, että jos mä päätän investoida (pakkohan mun on joku lukko ostaa heti kun mulla on taas joku maksuväline käytössä) niin jengi on jo keksiny miten tyhjällä kuulakärkikynällä saa tollasen superlukon auki. Katso vaikka ite tästä. Ei ole helppoa joponomistajan elämä. Mietin vaan että mites ne tyypit jotka on maksanu tonneja pyöristään kykenee koskaan jättämään menopelinsä minnekään julkiselle paikalle.

Maailma ois niin paljon parempi paikka jos kukaan ei koskaan varastaisi keneltäkään mitään.

Lopuksi vielä suurkiitos syssalle joka on juossut ympäri Stadia metsästämässä mun kukkaroa ja lopulta kävi sen löytötavaratoimistosta lunastamassa. Champagne on me in Luxembourg!

*****
Päivitys 30.8. puhelin saapui mutta sen mukana tuli ainoastaan puolankieliset käyttöohjeet ja puhelimen käyttöjärjestelmä oli asennettu puolaksi. Ostin sen kuitenkin Saksasta. Kuka mua oikein vihaa? Postissa tuli myös kaksi erilaista luottokorttia (tilasin yhden, ne sössi pankissa) sekä pankkikortin tunnusluku, mutta ei pankkikorttia tai luottokortin tunnuslukua. Uudesta luottokortista sain pulittaa 79 euroa. Loppukuu menee kaurapuuroa syödessä.

Rapatessa roiskuu ja reissaavalle sattuu

Kävinpä tuossa viettämässä ylipitkän viikonlopun Suomessa. Oikein kivaa oli tavata kaikkia ihania sukulaisia ja ystäviä. Ja rapujuhlilla ei ole sitten osuutta seuraaviin tapahtumiin. Nimittäin, ensiksi pudotin puhelimeni vessanpönttöön jo heti torstaina. En tietenkään tahallani, mutta se ei mun puhelinta kiinnostanut vaan se kuoli siihen paikkaan. Mulla on ollut sellainen puhelin johon saa kaksi sim-korttia, suomalaisen ja saksalaisen ja nyt selvisi sekin että niitä ei Suomessa myydä. Ainakaan sitä merkkiä mitä mä haluaisin. Selvisi myös että vesi on älypuhelimen pahin vihollinen. Mitään ei ole tehtävissä.

Hei hei känny (kuva: www.wirefresh.com)

Kännykkään tottunut nykyihminen on kuulkaas aikalailla hukassa ilman luuriaan. Siinä meni kaikkien yhteystiedot, eli vaikka sain siskolta lainaan jonkun vanhan luurin niin ei se paljoa jeesannut kun en mä nykyään enää osaa kenenkään numeroita ulkoa. Mun elämäni tärkein pilari eli Whatsapp oli myös pois käytöstä. Nyt onnistuu vaan normaalien tekstiviestien hidas takominen eikä mitään hymiöitä tai kuvia saa liitteeksi. Etäsuhteet on vaikeita ilman Whatsappia. Ja nyt pitää vaihdella sitä sim-korttia sen mukaan missä maassa olen ja kelle haluan soittaa (saksalaisella kortilla Suomeen soittaminen on tuhottoman kallista).

kuva: www.mobiledevicemanager.com

No mutta ei siinä vielä kaikki. Puhelinhan on pikkujuttu. Tänä aamuna kun otin alleni Finnairin klo 05:50 bussin niin silmät ristissä aloin kaivaa puhelinta laukusta jotta oisin saanut jo valmiiksi vaihdettua varapuhelimeen saksalaisen sim-kortin. Se pöntössä uinut puhelin oli jossain monen tavaran alla ja nostelin laukusta viereiselle penkille kaikki muut tavarat etsintää helpottamaan. Muiden joukossa pienen matkakukkaroni, jossa oli luottokortti, pankkikortti, ajokortti, vähän rahaa ja nettipankkitunnukset. Siinä silmät ristissä en huomannut että kukkaro ei päätynytkään takas laukkuun vaan jäi ilmisesti penkille laukun alle. Bussista poistuessa oli katse jo lentokenttärakennuksessa enkä sitä silloinkaan huomannut. Huomasin asian vasta kun olin jo tax free myymälässä ostamassa tuliaissuklaata eikä maksuvälinettä ollutkaan.

Voin kertoa että se tunne just siinä kohtaa ei ollut kyllä sellainen mitä haluaisin välttämättä enää toiste kokea. Puntaroin vaihtoehtoja ja koska koneen lähtöön oli vielä tunti, päätin juosta takas toiselle puolelle ja infotiskille kysymään jos bussiyhtiöstä saisi jonkun kiinni. Ei saanut. Löytötävarapisteeseenkään ei sitä ollut kukaan tuonut. Seuraavaa bussia en ehtinyt jäädä odottamaan kun sitten oisin myöhästynyt lennolta. Onneksi pääsin tokalla kertaa turvatarkastuksessa jonon ohi kun siinä vaiheessa mun koneen lähtöön oli enää reilu puoli tuntia. Ei auttanut kuin soittaa siskolle ja pyytää häntä jatkamaan asian hoitoa. Sisko juoksi asemalle ja sai kiinni sen saman bussin jolla mä olin menny kentälle. Kuskin kanssa ne etti penkin ympäristöä mutta ei lompakkoa löytyny ja puhelimitse kukaan ei osannu auttaa mitään. Löytötavaratoimistosta voi vielä yrittää, mutta eikö rehellinen löytäjä olisi sen palauttanu kuskille?

kuva: www.videocreditscore.com

Sitten mä olin jo lentokoneessa kun kuulin ettei lompakkoa löytyny. Enää en ehtiny alkaa ettiä pankin numeroa ja kuolettamaan kortteja (kaikki yhteystiedothan meni jo silloin sen puhelimen mukana). Arvatkaa oliko kiva lentomatka kun mä mietin että mitähän se löytäjä niillä mun korteilla just tekee. En vieläkään tiedä ehtikö joku käyttää niitä mutta nyt on kortit ja verkkopankkitunnukset kuoletettu ja uudet tilattu. Enää ei ole väliä vaikka ne löytyis kun en mäkään voi niitä enää käyttää. Ainoo on se ajokortti, sen tilaaminen on monimutkaisempaa. Mut en mä jopolla mitään ajokorttia tartte että kai se voi hetken odottaa. Nyt mulla ei ole muutamaan päivään rahaa, ei kortteja joilla sais rahaa, ei verkkopankkitunnuksia joilla sais siirrettyä rahaa jonku toisen tilille eikä puhelinta. Kaiken kaikkiaan ihan OK maanantai.

Kyllä matkailu avartaa!

Seuraava kotikaupunki...?

Mulla on nyt sellainen tilanne että mun työsopimus täällä Frankfurtissa loppuu vuoden lopussa. Tällä kertaa se loppuu ihan oikeesti, eikä silleen leikisti niinku ekan 10 kuukautta kestäneen sopimuksen jälkeen kun sitä on jatkettu pätkissä kaikkiaan 4.5 vuotta. Pari kertaa oon jo välissä luullu ettei sitä jatketakaan. Kerran hain käskystä toista duunia jonka lopulta sainkin, mutta sitten mut päätettiinkin pitää täällä (toisessa duunissa ois ollu huonompi palkka joten oli helppo sanoa niille ei). Nyt se loppuu ja mä myös itse haluan sen loppuvan. Jään toki mieluusti vielä samaan firmaan jos onnistun saamaan jonku toisen duunin talon sisältä, mutta tää mun nykyinen homma on jo aika pitkälti nähty. Ja kun pomo jää eläkkeelle, ei muakaan enää kiinnosta jäädä tälle osastolle pyörimään.

Nyt olis sitten vaihtoehtoja joiden välillä puntaroin. Oon hakenu töitä Pariisista, Luxemburgista, Lontoosta ja vihdoin myös yhtä paikkaa täältä Frankfurtista (niitä on ollut vähemmän tarjolla). Kaikilla kaupungeilla on omat hyvät ja huonot puolensa, enkä nyt oikein tiedä mikä olis paras. Tietenkin tulevaisuuden sanelee aika pitkälle se, mistä mä lopulta uuden duunin saan. Mähän voin haluta vaikka Pariisiin niin paljon kun huvittaa mutta jos sieltä ei mulle duunia anneta niin saatan joutua johki muualle. Mulla on nyt syys-lokakuussa tulossa  viikonloppumatkat kaikkiin noihin kolmeen paikkaan; Pariisiin, Lontooseen ja Luxemburgiin ja sit pitäs kattoa mikä vaihtoehto näyttäis parhaalta. Siis Frankfurt mukaanlukien.

Listaan tähän nyt muutamia plussia ja miinuksia noista kaupungeista, listaa saa jatkaa jos teillä on pontevaa sanottavaa suuntaan tai toiseen.

LUXEMBURG (kuva: short-term-renting.com)

Luxemburg:

+ serkku asuu siellä

+ duuni jota sieltä hain olisi ehdottomasti kaikista mielenkiintoisin (mikä ei tarkoita että sen saan)

+ ei liian iso kaupunki ja siellä voi liikkua jopolla

+ siellä pärjää saksalla ja englannilla (tosin ranskaa olisi ajoittain hyvä osata)

- vähän ehkä liiankin pieni paikka

- lentokenttä ei tue mun reissailua koska sieltä ei ole suoria lentoja joka puolelle ja Luxairin suorat näyttää olevan tosi kalliita

PARIISI (kuva: channelvoyager.com)

Pariisi:

+ no, se on Pariisi, champagnea, kulttuuria, ruokaa, kaikkea upeaa, tyylikästä ja ihanaa

+ lentokentältä pääsee lentämään ihan minne vaan

- täynnä raskalaisia

- pitäs osata ranskaa, mitä en vielä tarpeeksi hyvin osaa (toki opittavissa mutta vie aikaa)

- ei mikään jopokohde

LONTOO (kuva: www.telegraph.co.uk)

Lontoo:

+ paras ystävä ja kummityttö asuvat Lontoon lähellä (Lontoossa myös muita ystäviä)

+ kulttuuri- yms tarjonta ylitsevuotavainen

+ monta lentokenttää joilta pääsee ihan minne vaan

+ ne puhuu siellä englantia

- ehdottomasti liian iso ja ruuhkainen

- ei mitään saumaa jopolle

- vasemmanpuoleinen liikenne yms englantilaiset kummallisuudet

FRANKFURT (kuva: wikipedia)

Frankfurt:

+ täällä asuu monta hyvää ystävää

+ lentokenttä!! ja keskeinen sijainti Euroopassa 

+ saksalla pärjään jo

+ jopoystävällinen kaupunki

- vähän pieni ja ankee pankkicity

- duunimahdollisuudet ei niin mielenkiintoiset

Kaikkien ylläolevien paikkojen sää on surkea, joten se ei nyt tässä vaikuta valintakriteereihin. Ja kaikissa lafkoissa joista olen hakenut työtä on työkieli englanti joten mahdollista paikallista kieliaitoa tarvitaan ainoastaan työn ulkopuolella. Joten mitäs sanotte?

Samarián rotko

Ennen Karpathosta vietettiin viikko Kreetalla. Siella olen ollut jo kerran aiemmin vuonna, ööö...1989 (!) pienessä Agios Nikolaoksen kylässä, joten oli jo aika palata uudestaan tutustumaan Kreikan suurimpaan saareen hieman paremmin. Majapaikka meillä oli Hanian lähellä kävelymatkan päässä useammastakin rannasta ja oman kadun varrella oli muutama taverna joista yksi oli aivan super. Auto meillä oli vuokrattuna taas koko ajan joten päästiin vaivattomasti liikkumaan ympäri saarta.

Parista Kreetan kohteesta haluan kertoa tarkemmin. Ensimmäinen on tietenkin Samarián rotko, vaellusreitti jonka varmaan suurin osa Kreetalla käyneistä turisteista on tahkonnut läpi. Se on Euroopan pisin rotko, 16 km, ja maasto on aika haastava. Alkuun pitää laskeutua monta kilsaa vuorta pitkin alas. Polku kiemurtelee ja on täynnä isoja kiviä joille astuessaan voi muljauttaa nilkkansa jos ei pidä varaansa. Tosin kaikki pikkulapset näytti ilosesti juoksentelevan siellä vailla huolen häivää. Itsekn luulin olevani yksi nopeimmista ja henkselit paukkuen lähdin matkaan, vaan toisinpa kävi. 

Siellä se nyt ois - Samarián rotko. Edessä 16km vaellus. Kylläpäs näyttää houkuttelevalta!

Ylhäälla vuorella oli aika haastava ilma; sadetta, sumua ja kylmää. Me oltiin tietty shortseissa kun oli varoitettu että alhaalla rotkossa voi tulla tosi kuuma ja myös siksi vaellus aloitettiin tosi aikaisin aamulla. Hellehatulle ja aurinkolaseille ei ollut tossa kohtaa paljon käyttöä.

Kyseinen vaellusreitti on erittäin haastava polville. Mä en tiennyt olevani polvivammainen, ennen kuin huomasin pari kilsaa lasketeltuani että nyt sattuu. Rotkoon kun lähtee, niin sieltä ei pois pääse vaan reitti pitää suorittaa loppuun asti. Tietenkin jos heti alkuun tulee katumapäälle voi nousta takaisin polkua pitkin ylös vuorelle mutta esim. viiden kilsan jälkeen pitää joko nousta viis kilsaa takas ylös tai jatkaa loppuun asti. Mitään teitä ei rotkoon mene vaellusreitin varrella. Joten hammasta purren jatkettiin vaan matkaa. Joskus pidempiä matkoja juostessa mulla on polvet kipeytyny hieman mutta olen aina siinä vaiheessa lopettanu juoksun kun on alkanut sattua. Ekaa kertaa elämässä piti vaeltaa vielä 10km sen jälkeen kun kipu alkoi jo olla sietämätön.

Itse rotkon pohjalle saapuminen kesti monta tuntia. Mä kun luulin että koko vaellus suoritetaan tasaisella maalla mutta ensin piti laskeutua alas vuorelta ja siinä ne polvet hajos. Ensi kerralla hankin kunnon vaelluskengät, vaelluskepit ja polvituet. Siis hetkinen, en kai mä ole jo suunnittelemassa uutta vaellusreissua...?!

 

Samarián kri-krit (eli kreetalaiset villivuohet) ei pelänny ihmisiä ja tuli hakemaan ruokaa suoraan kädestä.

Samarián kallioiden värinen kissa oli myös kovin hellyydenkipeä.

Vielä ois pari kilsaa, mutta voitto häämöttää jo. Oppaan sitoma polviside helpotti loppumatkan taivaltamista kovasti. Kaiken kaikkiaan vaellusreitin läpi tahkoamiseen kului seitsemän tuntia.

Karpathos

Tänä kesänä olin taas pari viikkoa lomalla Kreikassa. Mä en ikinä kyllästy siihen maahan koska joka vuosi voi käydä taas uudella saarella, jossa en ole ennen käynyt. Tällä kertaa oli vuorossa Karpathos. Se kuuluu Dodekanesian saariryhmään ja sijaitsee Kreetan ja Rodoksen välissä. Mä löysin sen saaren ihan sattumalta kun oltiin alunperin menossa Kreetalle ja syssa oli menossa Rodokselle ja sit katoin kartasta et mitähän siitä välistä löytyy jos vaikka treffattais. Syssaa menin lopulta ihan Rodokselle asti tapaamaan, mutta Karpathos jäi meidän matkaohjelmaan.

Karpathos on kapea ja pitkulainen saari jonka eteläosassa on pääkaupunki Pigadia (tunnetaan myös nimellä Karpathos), sekä kaikki muutkin merkittävämmät paikat. Pohjoisempana on vain traditionaalinen Olympoksen kylä ja sen jälkeen tiet aika pitkälti loppuvat ja ihan pohjoiskärkeen ei edes pääse. Meillä oli auto vuokrattuna koko ajan ja päästiin kivasti näkemään koko saari. Saarella on kolme bensa-asemaa mutta kahtena vikana matkapäivänä niistä oli kaikista bensa loppu. Laivaa odotellessa...

Karpathokselle pääsee laivalla tai lentäen Kreetalta ja Rodokselta. Mitään pakettimatkoja sinne ei ainakaan Suomesta järjestetä. Rodokselle lennettiin taas sillä kivalla propellikoneella jolla viime vuonnakin pääsin lentämään pitkin ja poikin Dodekanesiaa (ks. teksti Syros-Patmos-Leros-Rodos) ja Kreetalta matkattiin Karpathokselle laivalla. Ainoa ero viime vuoteen oli että tällä kertaa me otettiin hytti, laivamatka kun kesti n. seitsemän tuntia. Ja kyllä muuten kannatti. En tiedä miksei viime vuonna tullut mieleen. Nyt ei tarttenu kuunnella kovaäänistä tv:n älämölöä tai palella pauhaavan ilmastoinnin alla. Kävi siellä hytissäkin kova puhallus mutta siellä saattoi sentään kietoutua peiton alle lämmittelemään.

Finikin pieni kalastajakylä sijaitsee saaren lounaisosassa ja sieltä saa taatusti tuoretta kalaa. Ainoa vaan että kannattaa olla kreikkalainen jos haluaa ihan sitä viimeksi merestä nostettua fisua. Katseltiin yhtä kalavitriiniä ja valkattiin kaloja ja mun huomion kiinnitti yksi muhkean näköinen vonkale. Tarjoilija sanoi kreikkalaiselle matkaseuralaiselleni ettei kannata ottaa sitä, se ei ole hyvä. Kun istuttin jo pöydässä ja venailtiin meidän kalojen valmistumista, tuli vitriinin luo joku ulkomalaainen pariskunta, ehkä saksalaisia. Ne ihastu kanssa siihen kalaan jonka mä oisin halunnu, sama tarjoilija poimi sen sieltä vitriinistä vailla kommentteja ja vei sen keittiöön grillattavaksi.

Finiki oli niin ihana että päätyi koko blogin tunnuskuvaksi

Olympoksen kylä

Olympoksen kylä sijaitsee pohjoisessa vuorilla ja siellä on alle 800 asukasta. Suurin osa asukkaista on vanhenevaa väestöä ja kylän naisilla on tapana pukeutua traditionaalisiin pukuihin. Yleensä ne rouvat istuu jossain portailla myymälöidensä edustalla ja tekee käsitöitä. Kaunis kylä, mutta aika rankka paikka asua. Siellä ei ole lääkäriä, eikä paljon muitakaan palveluja. Autolla pitää mennä joka paikkaan pitkin mutkittelevaa vuoristotietä. Kaikki kolme bensa-asemaa sijaitsee saaren eteläosassa. Ja jos sinne asti ajaa ja bensa onkin loppu, niin mitäs sitte?

  

Jopo tuli taloon

Ennen kun kerron teille kesälomareissusta Kreikassa mun täytyy esitellä mun uusi jopo. Olen jo vuosikausia haaveillut sellaisesta, mutta jostain syystä en ole koskaan ryhtynyt tuumasta toimeen. Maanantaina vihdoin etsin jos jopoja saisi myös Saksasta. Löysin netistä kaupan ja tein tilauksen tiistai-aamuna. Keskiviikko-aamuna oli jopo jo yritetty toimittaa mulle kotiin. Mutta kun en ollut kotona niin se vietiin läheiseen DHL:n noutopisteeseen. Voin kertoa että jopo ei tule missään pienessä paketissa ja siinä pitää itse kasata muutama osa joten yksin sen kotiin raahaaminen ei ole mahdollista. Onneksi mulla oli yksi avulias ystävä joka jeesasi kantamisessa.

Siinä se boksi nyt sitten olis ja malttamattomana sitä piti heti päästä purkamaan ja kokoamaan. Aikamoista äherrystä ja puherrusta se oli että sain yksin kiskottua jopon ulos paketista ja kuorittua pahveista mutta onnistuhan se lopulta.

Ja, tadaa, siinä sen mun TURKOOSI jopo nyt on. En tiennytkään että nykyään saa niin monen erivärisiä jopoja. Piti oikein yön yli nukkua kun puntaroin värivaihtoehtojen välillä. Turkoosi voitti, ehkä siksi että olin juuri edellisellä viikolla ostanut turkoosin nahkatakin joka mätsää jopon kanssa niin että!

Sit piti vielä saada noi muutamat irto-osat ruuvattua kiinni jopoon...

Ja siinä se on! Oikein sertifikaatilla varustettu ihka uusi jopo. Kyllä mä nyt olen niin onnellinen ja liikkuminen on niin helppoa ja nopeeta. Ja ehkä mä vihdoin opin tosiaan liikkumaan täällä Frankfurtissa kun metrolla kulkiessa ei aina tajua että missä mennään ja kun mun luontainen suuntavaisto nyt vähän on mitä on. Ja saan vielä kiinteät reidetkin kaupan päälle. Kyllä kannatti! Ainoa huoli on että joku nyysii sen mukaansa multa kysymättä. Mulla on jo kaksi lukkoa ja aion ostaa vielä kolmannen Kryptonite testivoittaja-mitävielä-turvalukon, ettei varkaat jaksa edes kattoa mun turkoosia unelmaa kun se ois niin vaikea saada mukaansa. Duunissa meillä on onneksi pyöräkellari. Ja sit pitää ostaa lisävarusteita; valot, kori, hyvä pumppu, joku kuminauha jolla saa kiinnitettyä tavaraa pakkariin...