Samarián rotko

Ennen Karpathosta vietettiin viikko Kreetalla. Siella olen ollut jo kerran aiemmin vuonna, ööö...1989 (!) pienessä Agios Nikolaoksen kylässä, joten oli jo aika palata uudestaan tutustumaan Kreikan suurimpaan saareen hieman paremmin. Majapaikka meillä oli Hanian lähellä kävelymatkan päässä useammastakin rannasta ja oman kadun varrella oli muutama taverna joista yksi oli aivan super. Auto meillä oli vuokrattuna taas koko ajan joten päästiin vaivattomasti liikkumaan ympäri saarta.

Parista Kreetan kohteesta haluan kertoa tarkemmin. Ensimmäinen on tietenkin Samarián rotko, vaellusreitti jonka varmaan suurin osa Kreetalla käyneistä turisteista on tahkonnut läpi. Se on Euroopan pisin rotko, 16 km, ja maasto on aika haastava. Alkuun pitää laskeutua monta kilsaa vuorta pitkin alas. Polku kiemurtelee ja on täynnä isoja kiviä joille astuessaan voi muljauttaa nilkkansa jos ei pidä varaansa. Tosin kaikki pikkulapset näytti ilosesti juoksentelevan siellä vailla huolen häivää. Itsekn luulin olevani yksi nopeimmista ja henkselit paukkuen lähdin matkaan, vaan toisinpa kävi. 

Siellä se nyt ois - Samarián rotko. Edessä 16km vaellus. Kylläpäs näyttää houkuttelevalta!

Ylhäälla vuorella oli aika haastava ilma; sadetta, sumua ja kylmää. Me oltiin tietty shortseissa kun oli varoitettu että alhaalla rotkossa voi tulla tosi kuuma ja myös siksi vaellus aloitettiin tosi aikaisin aamulla. Hellehatulle ja aurinkolaseille ei ollut tossa kohtaa paljon käyttöä.

Kyseinen vaellusreitti on erittäin haastava polville. Mä en tiennyt olevani polvivammainen, ennen kuin huomasin pari kilsaa lasketeltuani että nyt sattuu. Rotkoon kun lähtee, niin sieltä ei pois pääse vaan reitti pitää suorittaa loppuun asti. Tietenkin jos heti alkuun tulee katumapäälle voi nousta takaisin polkua pitkin ylös vuorelle mutta esim. viiden kilsan jälkeen pitää joko nousta viis kilsaa takas ylös tai jatkaa loppuun asti. Mitään teitä ei rotkoon mene vaellusreitin varrella. Joten hammasta purren jatkettiin vaan matkaa. Joskus pidempiä matkoja juostessa mulla on polvet kipeytyny hieman mutta olen aina siinä vaiheessa lopettanu juoksun kun on alkanut sattua. Ekaa kertaa elämässä piti vaeltaa vielä 10km sen jälkeen kun kipu alkoi jo olla sietämätön.

Itse rotkon pohjalle saapuminen kesti monta tuntia. Mä kun luulin että koko vaellus suoritetaan tasaisella maalla mutta ensin piti laskeutua alas vuorelta ja siinä ne polvet hajos. Ensi kerralla hankin kunnon vaelluskengät, vaelluskepit ja polvituet. Siis hetkinen, en kai mä ole jo suunnittelemassa uutta vaellusreissua...?!

 

Samarián kri-krit (eli kreetalaiset villivuohet) ei pelänny ihmisiä ja tuli hakemaan ruokaa suoraan kädestä.

Samarián kallioiden värinen kissa oli myös kovin hellyydenkipeä.

Vielä ois pari kilsaa, mutta voitto häämöttää jo. Oppaan sitoma polviside helpotti loppumatkan taivaltamista kovasti. Kaiken kaikkiaan vaellusreitin läpi tahkoamiseen kului seitsemän tuntia.