Nälässä Hongkongissa

Kun mä reissaan niin parasta matkoissa on aina kunkin maan ruoka. Oikein odotan pääsyä uuteen maahan maistelemaan paikallisia herkkuja. Hongkongiin en ollu koskaan kovin aktiivisesti ajatellu mennä, mutta kun se mahdollisuus nyt tarjoutui (kaveri sai kaks lentoa yhden hinnalla ja "pakotti" mut mukaan) niin jo innolla ajattelin mitä kaikkea kivaa siellä voi syödä. Oli yllätys että kaikilla ei ole sama ajatus. Meillä oli reissussa mukana pari turkkilaista kaverin kaveria ja näillä sälleillä oli matkalaukku täynnä omia oliiveja, juustoa, tomaatteja, jotain hevon chilipaprikatahnaa yms. Kananmunatkin (ne seisovat sellaiset) ne ois ottanu mukaan jos ei ois ollu pelkoa hajoamisesta. Turkkilaiseen aamupalaan kun kuuluu kanamuna, tuorejuusto ja oliivit ja siitä ei tingitä vaikka oltais Kiinassa. Nää kaverit sano että Kreikka on ainoa maa jonne niitten ei tartte ottaa mukaan omia eväitä kun sieltä saa samaa kamaa kuin Turkista. Jopa Italiaan pitää ottaa omat oliivit kun italialaiset oliivit on erilaisia. Anna mun kaikki kestää! Toinen niistä ei edes tykänny kiinalaisesta ruuasta. Me muut vedettiin ihania paikallisia annoksia ja sillä aikaa tää sälli kipas johki leipomoon syömään juustosämpylän. No kukin tyylillään.

Osa pilvenpiirtäjärivistöstä yöaikaan

Toinen ongelma tuli mun ystävän kanssa. Mä kun tartten yleensä ruokaa ihan päivittäin ja mielellään useamman kerran päivässä. Mulla verensokeri laskee tosi alas jos tulee liian pitkä tauko ruokailujen välillä ja jos ruokaa ei ole hetikohta saatavilla niin musta tulee aika sietämätön ämmä. Mä en sille voi mitään, päässä vaan sumenee ja jos pitää kauan vääntää ennenku saan eteeni ruokaa niin enhän mä mikaan kiva seuralainen siinä vaiheessa ole. Kaikki mut tuntevat tietää sen. Mun ystäväni sen sijaan on ihan onnellinen jos saa ruokaa kerran päivässä ja eka ateria voi olla vaikka iltakuudelta. Sellasen kanssa on aika hankala tasapainotella. Sen mielestä mä vaadin ruokaa koko ajan ja mun mielestä me syötiin ihan liian harvoin, yleensä 1-2 kertaa päivässä. Lopulta aloin kantaa laukussa seven elevenin komioleipiä niin sain edes jotain ensiapua nälän yllättäessä eikä tarttenu joka kerta tapella et onks meil nyt aikaa pysähtyä syömään.

Näkymä Peakilta eli Hongkongin näköalakukkulalta

Huvittavinta tässä kaikessa on se, että Hongkongissa on ihan sairaan hyvää ruokaa tarjolla. Siellä on kahden euron katupuljuista tarjontaa 28. kerroksen luxus panoramaravintolaan. Mä söin molemmissa ja kaikkea siltä väliltä. Ja oikeasti parhaat kaksi illallista oli ne 2.5 euron katupuljun nuudelisoppa sekä se 150 euron superhyperluxus illallinen annoksiin sopivine viineineen. Oikeesti jos joskus meette Hongkongiin niin menkää Hutong ravintolaan. Se on 28. kerroksessa Kowloonin puolella ja sieltä on mahtavat näköalat Hong Kong saaren pilvenpiirtäjärivistöön. Ruoka on ihan mieletöntä (otin tasting menun) ja koko paikka on vaan niin tyylikäs vessoja myöten. Ravintolan yläpuolella 29. kerroksessa on Aqua baari jossa voi illallisen jälkeen vetästä herkullisen koktailin ja jatkaa maisemien ihailua.

Katupuljun herkullinen nuudelisoppa styroksikupista tarjoiltuna.

Hutongin tasting-menun alkupalat; kampasimpukoita, lammasta ja mikähän toi kolmas oli.

Chilimarinoituja jättiravun pyrstöjä ja valkoista kalaa. Taustalla kampasimpukat.

Muutenkin Hongkong on täydellinen paikka. En ymmärrä miten mun ei ole ennen tullut mentyä sinne. Sielllä on Kiina mantereen puolella ja keskustan saarella on länsimäinen iso pankkicity. Vähän niinku joku sata Frankfurtia. Siellä on paljon nähtävää ja koettavaa. Hyvää ruokaa, paljon erilaisia baareja ja yökerhoja. Bileet joka ilta. Eikä siellä tartte maksaa veroja. Ja jos ottaa bussin ja matkustaa n. 40 minuutin matkan Stanleyhin niin pääsee rannalle ja ihan erilaisiin tunnelmiin. Tai sit voi mennä Tai O´n kalastajakylään josta saa mm tosi halpoja helmiä kaiken sen kalahörsteen lisäks. Tai voi matkustaa Lantaun saarella maailman toiseks pisimmässä köysihississä katsomaan vuoteen 2007 asti maailman suurinta pronssibuddhaa. Sen jälkeen joku meni ja rakensi taas yhden isomman. Tän Lantaun Buddhan näkee kuulemma Macausta asti kirkkaana päivänä.

Hongkong on kyllä kiva. Menen varmasti uudestaan. Pitää vaan eka käydä about tusinan verran muita maita joissa en ole vielä ollut.

Maailman toisiks pisin rata. Pisin on Kiinassa. Ei korkeanpaikankammoisille.

Maailman toisiks suurin pronssinen Buddha. Suurin on Malesiassa.

Tai O kalastajakylä

Tai O´n kuivattuja herkkuja

Kuivattua kalaa. Oli muuten herkulliset tuoksut. 

Stanley beach

Istanbulin kommellukset

Mä yritin kaks vuotta sitten mennä käymään Istanbulissa. Lennot oli ostettu ja hotelli varattu. Lähtöpäivänä meitä pidettiin panttivankeina lentokoneessa neljä tuntia jonka jälkeen viimeinenkin kiitorata Frankfurtin lentokentällä suljettiin ja kapteeni potki meidät ulos koneesta takaisin lentokentälle. Oli joulukuu 2010 ja Frankfurtissa satoi lunta. Sitä lumentuloa kesti yli viikon ja moni expatti jäi Frankfurtiin loukkuun eikä päässy kotiin jouluksi. Siinä vaiheessa kun me päästiin takas lentokentälle oli kello jo reilusti yli puolenyön. Lufthansan lipputuski oli kiinni ja meidän käskettiin palata aamukuudelta kyselemään jos onnistuis lentää seuraavana päiväna. Hotellit oli jo täynnä joten nukkumaan pääsis lentokentän omaan nukkumishalliin. Me onneks asuttiin Frankfurtissa ja voitiin mennä kotiin. Taksiseteli saatiin sentään kiristettyä. Ei ne lennot lähteny seuraavana päivänäkään ja multa jäi Istanbul sillä kertaa näkemättä.

Nyt mä olen Istanbulissa mutta ei se tälläkään kertaa ilman kommelluksia sujunut. Mä reissaan niin paljon et oon vähän Hulda Huoleton noiden lentojen kanssa. Inhoan lentokenttiä enkä halua tuhlata niillä yhtään ylimääräistä aikaa. Yleensä matkustan pelkällä käsimatkatavaralla. Tällä kertaa mulla oli kuitenkin matkalaukku ja saavuin tuntia ennen koneen lähtöä luovuttamaan laukkuni. Olin jo tsekannu itteni lennolle netin kautta. Mulle sanottiin ettei onnistu laukun tsekkaaminen koska ne pistää luukut kiinni tuntia ennen lentoa. Koneen lähtöön oli 59 minuuttia. Just. Mun käskettiin hilata se laukku suoraan portille. Turvatarkastuksen luona tuli mieleen et en mä varmaan pääse sen ruumalaukkuni kanssa ollenkaan läpi. Mullahan oli siellä nesteitä sun muuta matkustamokelvotonta kamaa. Reippaana tyttönä sit selitin tilanteeni turvatarkastajalle ja hän lupasi selvittää asian. Nesteet ei koitunu ongelmaksi koska onneks mun matkapakkaukset oli pieniä ja sen ne näki ruudulta eikä mun tarttenu niitä ees ottaa ulos laukusta. Ongelmaksi muodostui mun uudet Madridista ostetut kengät. Niissä oli joku tukirauta joka näytti epäilyttävältä. Ne läpivalaistiin kahteen kertaan ja sitten lähetettiin lisätutkimuksiin yhteen sivuhuoneeseen. Siinä vaiheessa lennon lähtöön oli 30 minuuttia ja mulla oli vielä passintarkastus edessä. Eihä siinä vielä tullut edes kiire. Noh kengät todettiin lopulta vaarattomiksi ja mut päästettiin menemään. Passintarkastuksessa ei ollut jonoa ja ehdin portille just kun ihmiset jonotti pääsyä koneeseen. Mä pääsin vielä jonon ohi kun menin selvittämän sitä laukkuasiaani tuskille. Mulle tulostettiin laukkukuitti ja sanottiin et laukku päätyy ruumaan. Eipäs päätynyt. Se jäi sinne portille seisomaan. Tämä tietty selvis mulle vasta Istanbulissa. Tällä kertaa mä pääsin perille mutta laukku tulee perässä ehkä joskus tänään. Nyt mä lähden shoppaileen lentoyhtiön piikkiin.

Loppukevennyksenä kuva seisovasta kananmunasta. Olen kuullut jo vuosia sitten et tiettyyn aikaan vuodesta kanamnunan voi saada seisomaan pystyasennossa. Liittyy johonki kuun vetovoimaan tai mitä lie. Nyt on se aika vuodesta ja mä olen itse onnistunut asettamaan tuon allaolevan kananmunan tuohon asentoon. Liimaa tms ei ole käytetty apuna. 

Turvaton Frankfurt

Mä näin ihan kamalaa painajaista Madridissa ollessa. Mun kotiin Frankfurtissa oli murtauduttu sillä aikaa kun olin poissa ja multa oli viety korujen ja reissuilta ylijääneiden valuuttojen lisäksi kaikki mun KENGÄT! Mulla on makuuhuoneessa melkein yhden seinän kokoinen upotettu hylly, joka oli asunnossa jo valmiina mun sinne muuttaessa. Normaali ihminen säilyttäisi siinä kirjoja. Mä säilytän siinä kenkiä. Olen ostanut viereen pienemmän lisähyllykön jossa säilytän niitä kenkiä jotka ei mahdu isoon hyllyyn. Ja joku pölli ne kaikki! En tiennytkään olevani niin kiintyny kenkiini että ihan uniin asti tulevat. :) Se oli kamala tunne. Onneks ehdin ostaa Madridista kahdet uudet kengät josta olisin voinut sitten aloittaa uuden kokoelman. Mun kohdalla toi oli onneksi unta, kengät löyty palattuani hyllystä omalta paikaltaan, mutta kaikille ei ole täällä käynyt yhtä hyvin. 

Viime aikoina olen kuullut todella monta tapausta että kotiin on ihan oikeasti murtauduttu. Vaikka mitään ei vietäisikään niin se tunne että joku vieras on kulkenut asunnossa ja penkonut henkilökohtaisia tavaroita on ihan kamala. Joulukuussa hyvän ystäväni kotiin murtauduttiin. Hän asuu vanhan talon  ylimmässä kerroksessa. Näissä vanhoissa taloissa - mukaanlukien omani - on ovet ja lukot ihan naurettavia, olis kyllä markkinarakoa Abloylle. Siellä oli käyty keskellä päivää kaikissa ylimmän kerroksen asunnoissa. Ystävältäni lähti kolme käsilaukkua; Gucci, Burberry ja joku kolmas hienolta näyttävä mutta merkitön, ei mitään muuta. Pöydällä levännyt läppäri ei kelvannut eikä sen vieressä olleet hienot aurinkolasit. Naapurilta ei viety mitään vaikka pöydällä olisi ollut tarjolla Minin avaimet ja vieressä pinossa auton paperit joita asukas oli juuri järjestellyt laittaessaan vuoden lopussa papereitaan kuntoon. En tiedä mitä muilta naapureilta vietiin. Tammikuussa yhden vanhan talon pohjakerroksessa asuvan ystäväni sekä hänen naapurinsa koteihin murtauduttiin. Ystävältäni lähti jotain halpoja koruja, hän ei onneksi asu pysyvästi täällä joten mitään kovin arvokasta ei nurkissa pyörinyt. Naapurilta oli viety rahaa. Hänellä oli ollut mun unen tapaan työmatkoilta ylijääneitä muiden maiden seteleitä usean sadan euron edestä. Kolmas tapaus on eräs mies jonka kotiin murtauduttiin myös ja sillä kertaa mukaan kelpasivat kaikki merkkipuvut. Tavispuvut jätettiin henkariin, niille ei ollut varkaalla käyttöä. Myös erään tapaamani suomalaisen luona oli käynyt varkaita, silläkään kertaa ei mukaan lähtenyt mitään kovin isoa, mutta sotkun jättivät jälkeensä. Varkailla näyttää olevan nopean rahan puute tai sitten niillä on tilaus jostakin tietystä asiasta, kuten merkkilaukuista tai -puvuista. Telkkarit ja isommat jutut ei kelpaa. Mun kengät ei ole mitään Manoloja joten tuskin ne oikeesti kellekään kelpais, mutta on silti käynyt mielessä päivittää vakuutus hieman parempaan. Alkaa ihan oikeasti pelottaa että joku kutsumaton vieras käy kohta täälläkin.

Nyt mua on neuvottu mm. leikkaamaan merkkivaatteista etiketit pois. Sitten niitä ei voi kaupata jos niistä ei kukaan varmuudella tiedä minkä merkkisiä ne on. Tai sitten arvokorut yms pitäs piilottaa keittiöön. Keittiöstä ei kukaan koskaan älyä etsiä mitään. Eihän mun oikeesti tartte mennä noin pitkälle? Onhan se ihan sattumaa että nyt on ollut näin monta murtojuttua? Onhan? Siskolla oli hyvä idea hommata sellanen varashälytin että jos joku kopeloi ovea ilman avainta niin oven sisäpuolelta alkaa kuulua koiran haukuntaa. Onko sellasia olemassa? Mä voisin ostaa kun ei mulla oikeelle koiralle oikeen ois aikaa.

Lannistunut Espanja

Ensimmäinen näky Madridin lentokentälle saapuessa oli koko lattian ja kaikkien tasojen peittämä kerros paperisilppua. Siellä oli meneillään siivoojien lakko. Maanantain kielikurssille mennessä huomasin että kymmenen kerran metrolipun hinta oli taas noussut. Se oli viime kesänä yhdeksän euroa. Nyt se on 12,20. Vuonna 2006 kun tulin tänne ensimmäistä kertaa se oli 6,20. Hinnat on noussu mutta vuoroja on samalla vähennetty. Ennen metro tuli aina 3-4 minuutin välein. Nyt se tulee parhaimmillaan viiden ja iltaisin kymmenen minuutin välein. Kävin sunnuntaina kylässä ystävãni luona Madridin ulkopuolella ja sinne menee enää junia ja busseja kerran tunnissa. Bussiin otetaan jengiä vaan istumapaikkojen verran. Jos et mene ajoissa jonottamaan, saatat jäädä pysäkille seuraavaksi tunniksi venailemaan.

Ja palkat laskevat koko ajan. Siis niillä "onnellisilla" joilla vielä on töitä. Nyt täällä on jo kuusi miljoonaa työtöntä. Kadut on ihan täynnä kerjäläisiä. Täällä on tosi ankea tunnelma. Yksi ystävãni on töissä vaikeuksissa olevan Bankian yhdessä konttorissa. Tyttöystävä on töissä samassa konttorissa. Koko konttori uhataan nyt sulkea. He ostivat yhdessä asunnon pari vuotta sitten. Yhden ystävän palkka on jäädytetty jo kolmena peräkkäisenä vuonna. Hinnat kuitenkin nousevat koko ajan. Viime vuonna nostettiin alvia. Taas. Muilla ystävilla on koko ajan uhka työsopimuksen loppumisesta. Siis jos yleensä enää ovat töissä. Pari on lähteny ulkomaille kun täällä on niin ankeat mahdollisuudet. Yksi ystävä viettää päivässä enemmän aikaa  julkisissa kulkuneuvoissa kuin osa-aikaisessa työssään. Lähempänä kotia ei ole alan duunia tarjolla.

Ja sitten mä jaksan valittaa kun jazzklubilla oli vähän hidas ja tyhmä tarjoilija. Tai siitä että mulle ilmainen kielikurssi ei täyttänytkään odotuksia vaan taso oli liian alhainen. Nyt käyn yksityistunneilla ja lopun aikaa tapaan kavereita. Mulla on asiat niin hyvin tähän maahan verrattuna. Onneksi pääsin täältä aikoinaan pois. Nyt mulla on takin taskut täynnä kolikoita joita jakelen kaikille jotka vaan osaa pyytää. Tuntuu niin pahalta etten voi tehdä enemmän. Kreikassa ei ollu näin ankea fiilis. Nehän veteli siellä niitä viiden euron jääjahvejaan. Täällä kahvi maksaa euron tai max puoltoista. Pikku oluen saa kans eurolla. Baarit on ainoa paikka jossa hinnat ei ole noussu. Museo del Jamonista saa pikkubissen maanantaista torstaihin 70 sentillä. Sentään jotain iloa tälle kärsivälle kansalle.

Nicaragua

Laitan tähän nyt vielä näitä kunnon kuvia muutaman kappaleen Nicaraguasta. Seuraava kuvapostaus tulee erikseen Costa Ricasta. Nicaraguassa oli hassu juttu, kun tosi monet kysyi multa ikää. Ihmettelin että mikä hitto se on kun nuoret pojat haluaa aina tietää minkä ikänen mä oon, että pitääkö ne mua pilkkanaan. Yritin opettaa niitä että ei naiselta ole kohteliasta kysyä ikää. Sitten kysyin asiasta yhdeltä paikalliselta ja mulle kerrottiin että Nicaraguassa on aina tapana kysyä kolme asiaa uusilta ihmisiltä; nimi, mistä on kotoisin ja ikä. Kukaan ei mahda nimelleen, kotipaikalleen tai iälleen mitään eikä ne siitä välitä minkä ikäinen kukakin on. Se on vaan tieto, niinkuin nimi. Sit mä aloin kertoa kaikille niille 21-vuotiaille mun oikean iän. Ne oli vaan et joo, lähetkö tanssimaan (tai tuutko kyytiin hevosen selkään). Ihme porukkaa. No en mä nyt sentään pelkästään 21-vuotiaita ihmisiä tavannu, oli siellä jokunen samalla vuosikymmenellä mun kanssakin oleva joukossa.

San Juan del Surissa sattui muuten tosi hauska juttu. Olin yksi ilta menossa illalliselle ravintolaan jota oman hotellini paikallinen baarimikko oli minulle suositellut. Paikka olikin sen verran suosittu että sinne olisi pitänyt tehdä pöytävaraus jota mulle ei tietenkään ollut. Ystävällinen omistajanainen tarjosi mulle joko odottelutilan sohvapöytää tai sitten voisin mennä samaan pöytään kolmen italialaisen miehen kanssa. Mä tuun yleensä hyvin juttuun italialaisten kanssa joten valitsin ne kolme miestä. Siinä sitten esiteltiin itsemme ja kerrottiin missä kukakin asuu ja mitä tekee. Yksi niistä kolmesta asuu nyt New Yorkissa ja kuultuaan että mä oon töissä Frankfurtissa hän sanoi että hänen yksi opiskelukaveri on kanssa töissä siellä, samassa lafkassa kuin minä. Kysyin sitten opiskelukaverin nimeä koska mä tunnen meidän talosta aika monta italialaista. Selvisi että se on mun kanssa samalla osastolla töissä ja itse asiassa yksi mun parhaimmista kavereista täällä. Siis mä olen Saksassa asuva suomalainen, tää mun illalliskaveri on New Yorkissa asuva italialainen, me tavataan Nicaraguassa ja meillä on yhteinen ystävä. Maailma on niin naurettavan pieni!

Mun orgaaninen aamianen luomufarmilla. Toi maitolasilta näyttävä on itsetehtyä jogurttia.

Yritän pysyä nuoren oppaan perässä kavutessa tulivuorelle

Banaaniviljelmä

Polunvarteen uuvahtanut pikkupossu

Toinen Ometepen tulivuorista

Ojo del Agua luonnonlähde

Nicaraguassa kuukin kuumottaa kirkkaammin

Tielle eksynyt lehmä. Ei ollut ainoa lajiaan. Siellä oli vähän kuin Intiassa kun lehmät vaan juoksenteli kaduilla.

Auringonlasku Maderas -rannalla San Juan del Surissa

Yksi San Juan del Surin rannoista

Lintu Ometepen rannalla. Se oli muuten lintubongarin paratiisi. Siellä oli mm sinisiä pitkäpyrstöisiä harakoita joka puolella

Kana tipuineen

Ja vielä yks tulivuori

Ticot ja Nicat

Noniin. Kaikki kiva loppuu aikanaan, niin myös tämä superloma. Mukavaa on ollut ihan joka päivä ja mun kasvoille on nyt jumittunut sellainen "olen onnellinen" hymy. Taytyy pyyhkiä se pois ennen Saksaan laskeutumista. Siellä ei sovi hymyillä, hulluksihan ne muuten luulevat.

Mulla on muuten nyt Silver status mun Aegean airlines kortissa ja sillä irtoaa premier access. En juntti tajunnut ja jonotin muun rahvaan kanssa Frankfurtissa turvatarkastukseen mutta Newarkin kentällä mulle sanottiin että voit menna tuolta vierestä missä ei ole jonoa. Tänään San Josén kentällä jossa nyt olen sain check-inissä ohittaa pitkän jonon ja mennä business tiskille. Mun laukku sai ekaa kertaa yksin matkustaessa punaisen priority-tarran. Pienestä ne ilot koostuu. Mä myös upgreidasin itteni bisnesluokkaan Newark-Frankfurt pätkälle jotta voin eka juoda shamppanjaa ja sit nukkua hyvin loppumatkan. Mun konehan laskeutuu huomisaamuna 06:55 ja toimistolla mua odotetaan yhdeksälta. Mutta silti mun silver statuksesta ja bisneslipusta huolimatta en pääse loungeen. Sinne pääsee vaan kultapossukerholaiset. Luulin että bisneslipulla pääsee automaattisesti. Mutta ei. Frankfurtissa on hopealounge erikseen mut ei täällä. Plaah. Vielä pitää matkustaa et saa sen halvatun kultastatuksen.

Mä laitan enemmän kuvia kun pääsen kotiin ja saan ladattua kunnon kuvat kamerasta. Nyt tulee vaan näitä huonolaatuisia kännykkäkyvia. Olen siis kahden viikon aikana kiivennyt tulivuorelle, uinut kuumissa volkaanisissa lähteissä, mennyt kajakilla mangrovemetsässä, kävellyt riipusilloilla cloud forestissa (pilvimetsä?), laskenut koskea Rio Pacuaressa, heilunut Tarzan swingissä ja tehnyt canopy tourin, 15 linjaa pilvimetsän yläpuolella. Ajoin myös ekaa kertaa ATV:llä, onko se mönkijä suomeks? Ja sit oon viettany muutaman päivän myös rannalla ja tutustunut moniin Ticoihin (costaricalainen) ja Nicoihin (nicaragualainen). Olen nähnyt apinoita, iguanoja, gekkoja, hämähäkkeja, eksoottisia lintuja ja myös pari käärmettä.

Costa Rica on ihan mielettömän kaunis maa eikä kuviin saa kaapattua koko sitä kauneutta. Se pitää itse nähdä. Nää on täällä myös paljon Nicraguaa edellä monessa asiassa mikä tarkoittaa että turisteja on enemmän ja kaikki on paljon kalliimpaa. Silmä on kyllä levannyt ja keuhkot. Mitenhän mä taas sopeudun hektiseen ja saasteiseen kaupunkielämään?

Laitan tähän loppuun muutaman random kuvan Costa Ricasta. Melkein joka kuvassa on taustalla tulivuori. Täällä niitä on 150-250 riippuen keneltä kysyy.

Ometepe

Terveiset Costa Ricasta! Nicaragua on jo taakse jäänyttä elämää ja nyt on alkanut loman aktiiviosa. Ekat pari yötä vietin Ometepen saarella joka on keskellä Nicaragua-järveä. Se oli hyvä valinta loman aloitukseksi vaikka matka sinne kestikin kaikkineen noin 36 tuntia. Alunperinhän ostin lennot Costa Ricaan ja vasta myöhemmin päätin kuitata myös Nicaraguan alta pois. Eli ensin lento Frankfurtista Newarkiin jossa odotusaikaa n. kuusi tuntia. Sitten lento San Joséhen jossa taas muutama tunti venailua. Sielta bussi Rivasiin josta lopulta lautta saarelle ja vielä taksi majapaikkaan. Mun majapaikka oli ihana kolmen huoneen B&B ja orgaaninen farmi. Aamupala oli tehty oman farmin tuotteista. Siellä saarella oli enemman lehmiä ja hevosia kuin ihmisiä ja kaikki elukat juoksenteli vapaina pitkin katuja. Saari kuoli about kahdeksalta ilalla ja sen jälkeen oli kavereina vaan pimeys ja täysikuu. Yksi ilta kun kävelin pimeydessä (ei katuvaloja) kohti illallisravintolaa, tuli vastaan nuori mies valkoisella ratsulla ja tarjosi kyytiä. Takas tullessa se oli fillarilla liikenteessä ja taas oisin saanu kyydin mutta en ottanu kummallakaan kertaa.

Ometepe on kahdeksikon muotoinen saari jonka molemmassa kahdeksikon renkaassa on tulivuori. Siellä saarella kiipesin toiselle tulivuorista ja vuokrasin fillarin (skeidasta valikoimasta otin sen jossa oli parhaat jarrut) ja polkasin Ojo del Aguaan joka on luonnon lähde missä voi käydä uimassa. Siinäpä ne mun aktiviteetit. Lopun ajasta loikoilin parvekkeni riippumatossa ja kuuntelin musagurulta saatua uutta musaa.

Siellä saarella on paikallisten lisäksi paljon ulkomaalaisia jotka on perustanu luomufarmeja ja tienatakseen rahaa Bed&Breakfast paikkoja. Mun majapaikan omistajat oli Kaliforniasta ja sen ravintolan missä useimmiten söin oli perustanu englantilainen mies. Sen raaka-aineet tuli kans omasta pellosta. Ihana paikka jos etsii rauhaa ja luonnonläheisyyttä. Sieltä jatkoin bile/surffiparatiisi San Juan del Suriin ja ekana päivänä harkitsin vakavasti et otan lautan takas Ometepelle. No mut pääsin mä sit sisälle siihenkin mestaan ja pois lähtiessä taas harmitti. Loppuun pari kuvaa Ometepeltä.